Siihen aikaan ei kysytty, kuinka monta auranalaa joku omisti, vaan kuinka monta maaorjaa.
Vaimo ja mies olivat tilanomistajan käsityksen mukaan yhteensä kaksi sielua, mutta vain yksi ruumis, papin mielestä taas kaksi ruumista, mutta yksi sielu.
Dóczy ei siis hidastellut, vaan antoi väelleen määräyksen haalia koko tienoosta läheltä ja kaukaa täydellisiä kaunottaria. Sillä eihän niiden välttämättömästi tarvinnut olla Szelistyestä. Olihan ongelman ratkaisu perin selvä: jokainen Szelistyen nainen ei voinut olla kaunis, mutta jokainen kaunis nainen voi olla Szelistyestä kotoisin.
»Est modus in rebus.»
Pian löydettiinkin Nagyszebenistä liinatukkainen leski.
Kaitselmus oli riistänyt häneltä puolison kaksi viikkoa kestäneen avioliiton jälkeen. Mies oli ollut tavallinen suutari. Hänet oli päästetty pinteestä, sillä hänen ei nyt enää tarvinnut saappaita saumata; Jumala olkoon hänelle armollinen. Ja Dóczykin oli samalla pelastettu, sillä hänellä oli nyt valmiina rakennuksen perustus.
Nainen oli häikäisevän kaunis ja vaaleaverinen. Hänellä oli hienot pitkähköt kasvot, pehmeät ja valkoiset kuin lumi, lisäksi mitä ihanimmat siniset silmät ja varsi kuin kauriin.
Dóczy lupasi hänelle talon ja kolme palstaa Szelistyestä, jos hän muuttaisi sinne ja sitoutuisi lähtemään Budaan, mikä lopulta koituisi hauskaksi helluntaihuvitteluksi.
Hän saisi kylpeä maidossa ja hunajassa. Kuningas antaisi hänelle varmasti runsaasti lahjoja.
Kun kaunein vaaleaverinen nyt oli löydetty, antoi Dóczy määräyksen prefektilleen, herra Paul Rostólle: »Ja nyt haettakoon, tummaverinen kaunotar hänen rinnalleen.»