»Älkää kiusatko itseänne suotta», keskeytti valtakunnanpalatini hänet ja kääntyi sitten ystävällisenä naisten puoleen.
»Mitä lähetystöä te olette?»
»Ei tämä ole mikään lähetystö, teidän ylhäisyytenne, vaan mallikokoelma.»
»Mallikokoelmako?» kummasteli palatini. »Ette kai ole oikein tolkussanne. En ymmärrä teitä.»
Sitten herra Rostó perin hämillään ja vähän väliä sotkeutuen kertoi koko jutun alusta saakka. Hän oli Nagyszebenin kreivin prefekti, ja kun kuningas oli halunnut saada Szelistyen naisista malleja, lähetti Nagyszebenin kreivi täten pyydetyt naiset todistukseksi, että he olivat kauniit, j.n.e. Mutta koska hänen majesteettinsa kuningas ei ollut Budassa, olivat he tulleet hänen sijaisensa luo.
Palatini hymyili.
Perintätavalle uskollisena hän otti somaa pikku Vucaa leuasta ja sanoi sitten kierrellen harmaita viiksiään: »Ah, hyvä mies, on kyllä totta, että olen kuninkaan sijainen, mutta en kykene edustamaan häntä kaikissa asioissa, ja minusta tuntuu, että tämäkin kuuluu niihin.»
»Mitä teidän ylhäisyytenne siis neuvoo meitä tekemään?»
»Odottakaa, kunnes kuningas tulee takaisin.»
Järkevästi sanottu, muuta neuvoa ei ollut. Herra Rostó läksi siis ensi töiksi etsimään asuntoa. Hän tunsi Budan majatalot hyvin, koska hän oli nuorena ollut kreivi Andreas Baumkirchnerin, nykyisen Pressburgin kreivin, kamaripalvelijana. Hän tiesi, missä molemmat majatalot »Oravainen» ja »Musta puhveli» sijaitsivat. Ne seisoivat yhä vielä silmä vastatusten sillä paikalla, missä aatelispalatsien rivi loppui, siinä missä nyt on valtiovarainministeriö, mutta »Oravaiseen» kuului vielä osa Matiaskirkon tonttiryhmää.