Saavuttuaan paikalle he jäivät neuvottomina seisomaan molempien samannäköisten talojen eteen.
»Mustassa puhvelissa» oli vilkas elämä käynnissä. Avonaisesta ikkunasta kuului iloista puheensorinaa, ja silloin tällöin tulivat vieraiden päät näkyviin. »Oravainen» taas näytti hiljaiselta, kuolleelta (vaikka neitsyt Marian kirkon kellot juuri äsken olivat ilmoittaneet vasta puolipäivänajan), kuin lumotulta linnalta. — Siellä ei varmaankaan ollut ainoatakaan vierasta, sillä isäntä itse istui penkillä oven edessä ja soitti viulua.
»No kumpaanko poikkeamme, tipuseni?»
»Orava on kauniimpi kuin puhveli», vastasi Anna Gergely, joka tarkasteli oven yläpuolella olevaan syvennykseen sovitettua oravaa.
»Hm», tuumi herra Rostó, »mutta puhveli on voimakkaampi».
»'Oravainen' on hiljainen paikka», arveli lempeä Maria Schramm.
»Hm», sanoi herra Rostó, »mutta 'Puhvelissa' tarjoillaan varmaankin parempaa viiniä; muutoin ei sinne tunkisi niin paljon vieraita».
»Ah, hyvä Jumala, kuinka ihanaa soittoa!» huusi pikku Vuca, Rostón lemmikki, ihastuneena. »Menkäämme sinne, jalosukuinen herra».
Nyt Rostó ei voinut vastustella, ja he poikkesivat siis »Oravaiseen», jonka isäntä ällistyi suunnattomasti ja lopetti viulunsoiton siihen paikkaan.
»Mitä haette?» kysyi hän uteliaana.