»Tulevatko he tänne syömään?»
»Kyllä, tänne he tulevat.»
Ja hän osoitti katettua pöytää, jolla ohutkaulaisessa astiassa heloitti kolme helluntairuusua.
Ah, Korják ei ole narri. — Hän tietää jo, mikä on kohtuullista.
Kun hän puheli upseerien kanssa, kävi ovi ehtimiseen; taukoamatta se kääntyi saranoillaan, kun uusia vieraita tulvi sisälle, milloin kokonainen magnaattiseurue, milloin taas joku porvari, linnan ylimielisiä iloisia hovipoikia, vanhoja keikareita, paksuja, kaksoisleukaisia talonherroja, joukossa joku »Mustan puhvelin» kantavieraistakin. Mikä taivaan ihme olikaan tapahtumaisillaan!
Herra Korják ihan kauhistui. Mitä oli hänen majatalolleen tapahtunut?
Tämä ei voinut tulla Jumalasta; se oli varmaankin paholaisen kepponen.
Vaikka hän olisi jakautunut kymmeneen osaan, ei hän olisi ehtinyt tuoda viiniä sitä haluaville ja muun touhun ohessa jokainen halusi puhua hänelle — kymmeneltä taholta häntä huudettiin:
»Yksi sana, Korják!»
»Tulkaa tänne, isäntä!»
»Oletteko kuuro vai mitä?»