Korják pöyhkeili riemusta; hänen kasvonsa loistivat iloa ja tyytyväisyyttä, ja kiitollisena hän katseli Szelistyen naisia.
Taivas, kuinka kauniita he olivat!
Varsinkin pikkuinen tummaverinen, joka aina nauroi!
Tuo hymy voitti auringonpaisteenkin.
Vanha rouva Korják sipsutteli ja huojui hänkin vieraiden parissa, mutta nainen on aina nainen, sillä hän ei pitänyt vierastulvaa onnen ensimmäisenä hymynä kuten hänen poikansa, vaan ainoastaan tilaisuutena kostaa kaiken sen, mitä hän vuosikausia oli saanut kestää nöyryytyksen kärsimystiellä, ja kun pöydät ja tuolit loppuivat, lähetti hän palvelustytön »Mustan puhvelin» emännän luo seuraavin terveisin: »Rouva majatalonemäntä lähettää terveisiä rouva majatalonemännälle ja pyytää, että rouva lainaisi hänelle tyhjät pöytänsä ja tuolinsa, sillä meillä ei vieraille enää ole istumapaikkoja tarpeeksi.»
Tämän kuultuaan ei »Puhvelin» emäntä, vaikka jo lähenteli kuuttakymmentä, hidastellut, vaan syöksyi päätä pahkaa nurkkaan hakemaan luudan ja olisi varmaankin piessyt sanantuojan pahanpäiväisesti — mutta samassa hetkessä tuli paksu, verevä kolmisilmäinen Wolfgang, joka juuri oli etsimässä laskuja pöytälaatikosta, äkkiä näiden sanojen johdosta tulipunaiseksi vihasta ja kaatui lattialle huutaen: »Sen hävyttömyyden Korják saa vielä maksaa!»
»Voi minua!» huusi puhvelinemäntä sydäntäsärkevästi ja pudotti luudan.
»Hän on kuollut! Apua! Vettä, vettä!»
Hän kumartui miehensä puoleen, jonka pään hän otti käsiensä väliin. Mutta hyväsydäminen Verona, »Oravaisen» palvelijatar, juoksi noutamaan vettä ja alkoi pirskottaa sitä sairaan päälle. Mutta isäntä tunsi vasta sitten helpotusta, kun kiireesti paikalle kutsuttu Konstantinus Koszta, budalainen kirurgi, saapui ja iski hänestä suonta, sillä — se oli tapahtunut — kolmisilmäinen Wolfgang oli saanut halvauksen.
Verona palasi kotiin tärkeännäköisenä; hän jaksoi töin tuskin odottaa, kunnes sai kerrotuksi asian isäntäväelleen.