Molemmat rouvat katsoivat toisiinsa kasvoillaan pilkallinen ilme, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: »Katsokaapa tuota töllistelijää, joka pitää tyttöä meitä sievempänä.»
Rostó tiuskaisi hänelle puoleksi leikillä: »Kuulkaa isäntä, kuinka uskallatte antaa etusijan yhdelle suojateistani? Se jää kuninkaan tehtäväksi.»
Korják vastasi romaniankielellä, joka kummastutti kaikkia, enimmän kuitenkin Vucaa: »Kuningas arvostelee vain silmillään, mutta minä katselen myös sydämelläni!»
Vucan kasvot hohtivat kuin tulisoihtu, ja hän loi katseensa ujosti maahan.
»Mitä sinä puhut, senkin peto?» huusi julmistunut prefekti.
»Minä sanon, teidän armonne», ja isännän ääni muuttui juhlalliseksi, »että kun naiset menevät hänen majesteettinsa luo vaatimaan miehiä, saavat he heti yhden, nimittäin minut. Antakaa minulle neito vaimoksi, teidän armonne.»
Vuca hypähti tuolilta seisomaan ja aikoi juosta tiehensä, mutta ovelta hän jälleen kääntyi takaisin; silloin olisi ehkä voitu kuulla hänen sydämensä lyövän, ellei herra Rostó olisi nostanut sellaista meteliä.
»Olisinko minä narri, kuuletteko? Oletteko menettänyt järkenne? Minäkö hajoittaisin vaivalla haalitun kokoelmani?»
Mutta silloin hän tukki suunsa kädellään. Hän muisti äkkiä lörpötelleensä tyhmyyksiä — eihän hänen sopinut paljastaa, että Szelistyen naiset oli koottu.
»Muutoin», jatkoi hän rauhallisesti, »emme ole tulleet tänne naimaan, toisin sanoen, että he menisivät naimisiin. Me etsimme täältä miehiä emmekä tuo tänne naisia. Eikä tyttökään tahdo, ei ainakaan toistaiseksi. Nyt on ensimmäinen tehtävämme päästä kuninkaan eteen. Kuningas antaa meille vallan toisenlaisia miehiä, eikö totta, pikku veijari?»