»Teidän pitää huomenna toisena helluntaipäivänä päivällisaikaan tulla hänen eteensä.»
Määräys tuotti Rostólle suurta iloa.
»Vai niin, kuningas tietää siis jo, että olemme saapuneet. Hän lähettää meitä noutamaan. Se on hyvä merkki, lapset, oikein hyvä merkki. Hän haluaa nähdä meidät, se on suuri asia! Me lähdemme matkalle varhain aamulla, sillä puolipäivän aikaan hän haluaa nähdä meidät luonaan; ehkä hän pyytää meitä jäämään sinne päivälliselle.»
Loistavia, utuisia mielikuvia ilmestyi hänen näköpiiriinsä. Hän maalasi mielessään vastaanottokohtauksen, minkä jälkeen hän lapsen lailla hajoitti kirjavat rakennuskivet sommitellakseen niistä uuden rakennelman. Se oli hänestä ylen huvittavaa, hän kun oli jo tällä pitkällä matkalla eläytynyt seikkailuun siinä määrin, että piti itseäänkin szelistyeläisnaisena.
Tähän iloiseen mielialaan sekaantui myöhemmin hienoista tyytymättömyyttä.
Vucan ja isännän välillä syntynyt rakkaus kehittyi ihmeellisellä tavalla, kuten Amaryllis-kuningattaren kirsikkapuu, joka kahdessa tunnissa versoi siemenestä, sai lehdet, työnsi nuput ja alkoi kukkia.
Korják näytti piittaavan perin vähän siitä, että hänen talossaan tänäänkin kävi suunnaton joukko vieraita (niin että kolmen naapurivaimon täytyi tulla keittiöpuolelle apuun). Hän meni iltapäivällä vielä kerran herra Rostón ja tämän seuralaisten huoneisiin, mutta nyt äitinsä seurassa, ja pyysi toistamiseen Vucan kättä.
»Minä en voi luovuttaa häntä», vastasi ukko äkeissään.
»Siitä ei tule nyt mitään.»
»Mutta minä tahdon saada hänet miehekseni ja saankin», uhmasi tyttö.