»Vaiti, sammakko! Sinä olet Georg Dóczyn maaorja, ja vain hän voisi määrätä kohtalosi! Sinä olet nyt sitäpaitsi matkalla kuninkaan luo, ja Jumala yksin tietää, mitä hän teille tekee.»
»Minä en mene kuninkaan luo», sanoi tyttö, »nyt en ainakaan».
Ja hän polki jalkaa kuin raisu varsa.
»No, saammepa nähdä!» raivosi prefekti nyrkkiä heristäen.
»Ainoastaan jos panette minut kahleihin, teidän armonne, voitte viedä minut täältä, muutoin ei. Näin kahlehdittuna kuljetettakoon minut kuninkaan eteen; siellä kyllä sanon hänelle, 'oikeamieliselle', miksi minua näin kohdeltiin.»
Mutta siihen haihtuikin hänen rohkeutensa viimeinen pisara — hän alkoi itkeä.
Vanha Rostó oli hyväsydäminen ihminen, raivosi vielä tuokion, sitten alkoi silitellä Vucan korpinmustaa tukkaa ja yritti rauhoittaa häntä kauniin sanoin.
»No, älä tee tyhmyyksiä, sydänkäpyseni, se voisi tärvellä kauneutesi, ja silmäsi tulehtuvat. — Tule järkiisi, pikku Vuca. — Huomenna tähän aikaan voit minun puolestani itkeä mielin määrin, mutta nyt et saa. Voi sinua pikku hupakkoa, minäkö panettaisin sinut kahleihin! Kuinka mokoma ajatus juolahti mieleesikään? Kytkeä kahleihin sirot nilkkasi! — Silloinhan olisin kelvollinen hirtettäväksi.»
Mutta kaikki rauhoituskokeet ja kaikki lupaukset olivat turhia. Pieni olento ei ottanut lauhtuakseen, ei tahtonut syödä eikä juoda, vaan itki yhä.
Iltapuolella Rostó lähti erään korutavarakauppiaan luo, jonka hän sai houkutelluksi avaamaan myymälänsä, ja osti Vucalle pitsejä ja nauhoja. Mutta tyttö halusi vain Korjákin; uhmaten hän viskasi kaikki sievät tavarat permannolle.