Ja nyt peräytyi Korjákin käsi. Hän nauroi pilkallisesti, ja hänen hampaansa nirskuivat. »Mitä hänestä jää jäljelle, tarkoitatte?»
Prefekti kohautti hartioitaan.
»No, kulta voi kuningasta käskeä?»
Silloin miehet joutuivat sellaiseen toraan, että herra Rostó tahtoi heittää Korjákin ulos huoneesta ja Korják herra Rostón koko majatalosta.
Edellinen uhkasi lähteä palatinin puheille, jälkimäinen sanoi vetoavansa Elisabet Szilágyiin, joka aina katkaisi kärjen mokomilta jumalattomuuksilta. Vasta sydänyön korvissa, kun muut vieraat jo olivat hajaantuneet, solmittiin rauha Korjákin äidin välityksellä (sillä kinastelevat miehet eivät puhuneet enää toisilleen).
Sovittiin seuraavasta: Vuca lähtisi toisten Szelistyen naisten mukana kuninkaan luo (olihan kuningas kunnianmies, joka ei ajatellut pahaa). Mutta Korják lähtisi myös heidän matkaansa ajomiehenä (sillä Korják oli urhea poika, joka osasi torjua kaiken pahan).
Niin he sitten lähtivät: aamuhämärässä herra Dóczyn kuulut, nauhaniekat vaunut alkoivat vieriä Veszprémin suunnalle. Korják istui, päässä pyöreä hattu ja yllä Dóczyn liveripuku, ajopenkillä ja yllytti hevosia usein ruoskansivalluksin.
Naiset olivat uupuneina uinahtaneet. Ja vain kun vaunut tärskähtivät tavallista ankarammin, aukenivat milloin mustat, milloin siniset silmät. Täysin valveille he tulivat vasta kun polttava aurinko alkoi kutkuttaa heidän kasvojaan ja paahtaa niitä punaisiksi.
»Kukko kiekuu!» huusi herra Rostó leikiten heidän korvaansa. »Herätkää, kanakullat, ja sinäkin, kananpoika!»
Hymyillen he aukaisivat silmäparit ja hieroivat sormillaan niistä unenrippeet.