Purossa, joka milloin kaikkosi, milloin palasi näkyville, oli pikku lapsia uimassa. He polskuttelivat siinä vallattomasti. Heidän vaatteensa, pienet koltut, pienet pojanhatut, litteänappiset pikku liivit, oli pantu pieniksi kääröiksi puron rantapensaikkoon, kussakin käärössä lapsenpuku.
Pikku vekaroita odotti rannalla heidän isoäitinsä, joka huutaen torui heitä: »Tulkaa jo pois vedestä, te vielä vilustutte.» Yksi lapsista nousikin vedestä, ja isoäiti alkoi pukea sitä.
»Hm», tuumaili Vuca, »tuo vanha rouva on kovin nokkela».
»Miksi niin luulet, lapseni?» kysyi herra Rostó uteliaana.
»Koska hän osaa pukea lapset ja antaa kullekin heistä sopivan vaatekappaleen. En voi käsittää, mistä hän voi erottaa, mikä lapsista on poika, mikä tyttö.»
Tämän kuultuaan kaikki purskahtivat äänekkääseen nauruun, ja ajomieskin kääntyi katsomaan taakseen onnellinen hymy huulillaan.
Mutta herra Rostó huusi päätänsä pudistaen: »No, onpa siinä pikku hupakko, oi millainen hupakko, ja kuitenkin hän haluaa kaikin mokomin naimisiin! Hitto naisväkeä ymmärtäköön, minä en totisesti ymmärrä.»
* * * * *
Várpalotan linna oli kukkulalla samalla paikalla, jonka nykyisen linnan mahtavat portit, komeat holvit ja ylpeät tornit ovat vallanneet.
Matiaksen hallitessa rakennus oli vallan toisenlainen; se oli eriskummainen goottilaisen ja romaanisen tyylin sekoitus, mutta sen on aika jo kauan sitten korjannut pois.