Mutta jottei ruoka tärveltyisi kauan valmiina seistessään, kadottaisi makuaan ja jotta kaikki osattaisiin panna oikealla hetkellä kasareihin, putkiin ja pannuihin, sijoitettiin torniin vartiosto, jonka tuli ilmoittaa, kun Szelistyen naisten vaunut tulisivat näköpiiriin.
Päivällishetki oli jo käsissä, kun tornivartija lopulta puhalsi torveensa.
Heti alkoi kaikkialla linnassa ankara meno ja touhu ja juoksu.
»He tulevat, he tulevat!» Jokainen taisi jo osansa. Pian pian! Yhden piti vielä pukeutua, toisen sijoittua juhlasaliin »hänen majesteettinsa kuningas Matiaksen» viereen, kolmannen avata portti, mutta ensin kokeilla, kuinka se kävi. Hovipoikien piti asettua portaille, varjostimen kantajain etupihaan, minne vaunut pysähtyisivät, ja viuhkanpitäjien vasemman käytäväoven pieleen. Pian, hyvät herrat, joutukaa!
Siebenbürgiläisvaunut olivat vihdoin saapuneet linnan kivisen ulkomuurin kupeelle.
»Olemme perillä», huusi Korják. »Tulemme oikealla hetkellä; aurinko on keskitaivaalla.»
Tiukujen kilinältä ja valjaitten natinalta ei voinut kuulla heidän sydämensä kovaäänistä jyskytystä, mutta epäilemättä oli ahdistava tunne vallannut heidät: suuren tuntemattoman pelko!
»Katsokaa nyt tarkoin, missä on portti», huomautti Rostó ajomiehelle, »jotta tiedämme, mistä sopii mennä sisälle».
»Tuolla seisoo kaksi keihäsniekkaa; totta kai siellä on portti.
Ajakaamme sinne Jumalan nimessä.»
»Entä ellei meitä lasketakaan sisälle», arveli Vuca.