»Varmasti lasketaan», kerskasi herra Rostó; »ensinnäkin, koska kuningas itse on lähettänyt noutamaan meitä, ja toiseksi, koska minä tulen Nagyszebenin kreivin edustajana.»
Ja tosiaankin, heti kun vaunut pysähtyivät, laskivat vartijat peitsensä.
Herra Rostó katseli ylpeänä ympärilleen.
»No, mitä minä sanoin? — Tuhat tulimmaista!»
Samalla hetkellä kääntyi portti saranoillaan kuin näkymättömän käden kiepauttamana ja avasi houkuttelevana molemmat puoliskonsa.
Hevoset astelivat välinpitämättöminä suuren puusillan yli (mistäpä ne olisivat tienneet, minne olivat menossa), ja portti sulkeutui jälleen.
He olivat pihalla, mutta mitä sanonkaan, pihallako? He olivat keskellä paratiisia, sillä linnan etupiha oli täynnä erilaisia, ihmeellisiä, heille tuntemattomia kasveja, kukkia, pensaita ja puita, joiden latvoissa kaikenlaiset linnut visertelivät, jotta pienet kielet olivat haljeta.
Ah, mitä kaikkea siellä olikaan! Tuhannen ja yhden yön loisto ja komeus! Kukkasarkojen vieressä oli puupaaluihin kiinnitettyjä kirjavia lasipalloja, joissa voi nähdä kuvansa; eräässä pienessä talossa oli kaksi kahlehdittua elävää karhua. (Mitähän pahaa ne poloiset lienevät tehneet?) Entä väen paljous! Kirjavaa palveluskuntaa kaikenvärisissä puvuissa! Ja tämä kaikki näytti vain odottavan heitä. Se oli tuiki kummallista ja kuitenkin juhlallisesti mieltä ylentävää. Herra Rostó riuhtaisi hatun päästään kuin ei olisikaan Nagyszebenin kreivin edustaja. Taustalla oli henkivartiosto kunniakujana; pistinten kärjet välkkyivät ja loistivat polttavassa auringonpaisteessa.
Naiset eivät tienneet minne katsoa. Mutta sotilaat olivat sittenkin kaikkein hauskimmat. Vain arka Maria Schramm etsi katseillaan seipäitä, sillä kuninkaan luona pistetään ihmisten päät seipäiden kärkiin. Näin kerrotaan saduissa.
Mutta älkäämme ihmetelkö naisia, kun tavaton näky sai hevosetkin itsepintaisiksi. Esihevonen nousi takajaloilleen ja hirnui. Eräs esiratsastaja kiiruhti tarttumaan sen ohjaksiin.