Sitten astui vaunujen luo isonenäinen nuorukainen, ilmeisesti jonkinlainen hovivirkailija, hopeinen taistelunuija kädessään ja tervehti herra Kostoa kohteliaasti hattuaan nostaen, minkä jälkeen hänen armonsa riensi panemaan hatun päähänsä voidakseen ottaa sen jälleen käteensä vastatessaan tervehdykseen.
Sitten puhui ensinmainittu: »Jumalan rauhaa, tervetuloa Várpalotaan, teidän armonne ja tekin, Szelistyen naiset! Nouskaa vain vaunuista, jos suvaitsette!»
Näin sanoen hän viskasi taistelunuijan, jonka ohikulkeva palvelija otti huostaansa, ojensi kätensä pikku Vucalle, joka istui selin ajomiehen vieressä, tarttui hänen vyötäisiinsä sen ajan tavan mukaan, heilautti häntä ilmassa ja antoi hänen liukua maahan; kaksi muuta lakeijaa, tai keitä lienevät olleet, teki samoin Anna Gergelylle ja Maria Schrammille.
Poloiset, suloiset olennot eivät puhuneet sanaakaan; he huohottivat vain pelokkaina heidän käsissään kuin pikkulinnut kissan kidassa, kummastelivat ja tuijottivat ympärilleen, punastuivat eivätkä tienneet minne katsoa, minne mennä.
Ja nyt, ennenkuin he olivat ehtineet tointua hämmästyksestään, juoksi esiin — ei edes tietty mistä — kolme pientä hovipoikaa, yllään kirsikanpunaiset husaarintakit, jalassa keltaiset saappaat ja kupeella pienet sapelit. Hovipojat kumarsivat syvään ja — oi, kuinka ihastuttavaa ojensivat kullekin heistä kukkavihon. Siinä oli punaisia kamelioita ja valkoisia kieloja.
Naiset ottivat ne vastaan, ottivat ne todellakin vastaan, mutta he eivät vielä koskaan olleet nähneet niin ihania kukkasia. (Kotonahan oli vain malvoja!) Mutta he hymyilivät kukkasille kuin vanhoille tutuille. Eihän kukka voi olla tuntematta toista.
Nyt erosi piiristä kolme varjostinta kantavaa lakeijaa, jotka asettuen kunkin naisen vasemmalle puolelle avasivat viheriät päivänvarjot, niin että auringonsäteet pääsivät vain hipomaan kuulujen szelistyeläisnaisten kasvoja.
Kulkue lähti liikkeelle. Voi, hyvä Jumala kuinka hullunkurista ja kuitenkin sievää se olikaan, kun he astelivat näin juhlallisesti avattujen päivänvarjojen alla!
Etunenässä käveli isonenäinen poika, pidellen jälleen kädessään kohotettua taistelunuijaa, jonka hän taas oli löytänyt ties mistä.
Hänen takanaan tuli Anna Gergely ylpeänä kuin todellinen kuningatar. Hän ei katsellut oikealle eikä vasemmalle, ikäänkuin olisi nähnyt tällaista jo kotonaan.