Heitä seurasi Maria Schramm epävarmoin hoippuvin askelin, pää painuksissa.
»Mikä sinua vaivaa?» kysyi varjostimen kantaja.
»Ah, pelkään kovin pyörtyväni.»
Sitten tuli pikku Vuca, astuen teeskennellyn pienin askelin ja keinutellen lanteitaan kuin kotona paimentaessaan vuohia.
Kerran tai kahdesti hän kääntyi taakseen katsomaan Korjákia, hymyili tälle, iski silmää heiluttaen lapsellisesti kukkavihkoa oikeassa kädessään.
Kulkueen lopussa tulla vetelehti herra Rostó, joka ei voinut olla tuntematta katkeruutta, kun hänen osalleen ei tullut minkäänlaista kunnianosoitusta, vaikka koko valikoima oli hänen ansiotaan. Hänellekin olisi pitänyt tuoda varjostin. Se ei olisi vienyt kuningasta häviöön.
Lisäksi piti Vucan ylimielinen käytös häntä alinomaisessa pelossa, ja hän yritti näyttää tytölle tyytymättömyyttään tekemällä harjaksisilla kulmakarvoillaan lakkaamatta merkkejä, kun Vuca kääntyi katsomaan taakseen, mutta tyttö ei kertaakaan kääntynyt katselemaan häntä.
Varjostimenkantajat olivat koreita poikia ja taisivatpa olla oikeita veitikoita, sillä he liimasivat katseensa naisiin, niin että näihin valui hehku, joka oli voimakkaampi kuin mitä kuumimmat auringonsäteet olisivat synnyttäneet, ellei päivänvarjo olisi niitä lieventänyt.
He käyttivät lyhyen matkan hyväkseen, ei vain herkutellakseen silmillään, vaan myös vallattomaan lörpöttelyyn.
»Ovatko miehet siis Szelistyessä niin tuiki tarpeen?»