»Varo, kaunis pikku nainen, varo, sillä ennenkuin aurinko laskee, ehdit vielä varastaa monta sydäntä.»
Nyt taistelunuijaa pitelevä kääntyi jälleen.
»En olisi odottanut Szelistyessä puhuttavan niin hyvää unkaria.»
Nyt he olivat saapuneet linnan holvikäytävään. Kun he olivat päässeet pylväiden pariin, kumarsivat nuo kolme varjostimenkantajaa ja hävisivät.
Yksi niistä hiipi isonenäisen ohi ja kysyi hiljaa: »Mitä teidän majes —»
»Hiljaa! Sido kielesi kiinni. He ovat lumoavia. En olisi milloinkaan uskonut. Jos Szelistye on kauttaaltaan tämän näköistä, rakennan sinne ensi talvena linnan itselleni.»
»Ja minusta tulee linnanvouti, eikö totta, armollinen herra?»
»Se olisi sama kuin uskoisi silavan koirien huostaan.»
Solakat hovipojat, joilla oli yllään valkeat kullalla kirjaillut silkkivaipat, vapauttivat varjostimenkantajat. Jokaisella heistä oli riikinkukonsulista tehty viuhka kädessä. Nyt katseli sata riikinkukonsilmää ja kaksi hovipojansilmää noita suloisia kasvoja.
Viuhkojen suhiseva ja liehuva liike toi viileän henkäyksen painostavaan kuumuuteen.