Kuinka ihanaa, kuinka miellyttävää! Ehkä se ei ollutkaan tuulahdusta, vaan pelkkää kuvittelua. Samantekevä, nouse, nouse, kuin olisit oikea tuuli, työnnä liiallinen kuumuus kasvoista, huumaannu ruusujen tuoksuista, saata pienet hiussolmusta luisuneet kutrit liikkeelle, jotta ne voisivat kisailla miesten silmillä.
Niin he astelivat sokkeloista, kaikuvaa holvikaarta pitkin toiseen pihaan, josta portaat veivät ensi kerrokseen.
Portaiden luona odotteli kuusi husaaria, kolmen vihreällä silkillä päällystetyn kantotuolin ääressä. ‘
»Nyt teidän on istuttava noihin», määräsi isonenäinen.
»Tuohon pieneen taloonko?» kysyi Vuca. »En ole mikään viiriäinen enkä istu siihen.»
Herra Rostó polki jalkaa.
»Viiriäinen et ole, se on varmaa, mutta hanhi sinä olet, sen voin sanoa. Etkö tiedä, kenen luona sinä olet nyt? Etkö pelkää, että kuningas heti antaa hakata pääsi poikki?»
»Ah, mitäpä hän tekisi poikkihakatulla päälläni?»
Anna Gergely istuutui kantotuoliin, noudattaen neuvoa, jonka vanhus oli kotona hänelle antanut.
Ei Mariakaan vastustellut; viuhkojen löyhyttely oli muuten saanut hänet jälleen virkoamaan.