»Onko sinulla jotakin toivottavaa?» kysyi kuningas Vucalta.
»Sitä, että teidän majesteettinne päästäisi minut täältä niin pian kuin mahdollista», vastasi Vuca vilpittömästi ja notkisti toista polvea sirosti.
»Tiedätkö, että olet vallan liian kaunis, jotta sinut niin helposti päästettäisiin?»
»Tiedän sen hyvin — kotikylän paimenet ovat sanoneet sen jo minulle »
»Oikea kedonkukka», virkkoi kuningas herra Rostólle. »Voin sanoa vanhus, ettei Szelistyen tarvitse hävetä. Onko siellä enemmänkin tällaisia naisia?»
»Keskimäärin he ovat kaikki tuollaisia», vastasi Rostó silmää räpäyttämättä.
Hänen majesteettinsa suvaitsi keskustella pitemmälti vanhuksen kanssa, jonka kasvot loistivat ylpeydestä.
Valtakunnan herrat seisoivat sillaikaa ryhmässä äänettöminä ja kunnioittavina. Mistään hinnasta kukaan ei olisi uskaltanut puhutella naisia. He katselivat näitä kuin pyhimyksenkuvia on tapana katsella.
Sitä suurempaa huomiota tämän ankaran hovijäykkyyden rinnalla oli omiaan herättämään, kun peremmällä salin nurkassa joukko alempiarvoista väkeä, ilmeisesti palveluskuntaan kuuluvaa, keskusteli ja nauroi ihan vapaasti. Sellaisia ovat nykyajan palvelijat. Heidän parissaan oli myöskin se isonenäinen nuorukainen, joka oli opastanut kulkueen sisälle.
Huoneen nurkkauksessa riippui hassunnäköinen kuva. Se esitti naista tai paremminkin naisen selkää. Tätä kuvaa ne veitikat katselivat.