»Minä olen unkarilainen.»
»Näen, näen kyllä, että unkarilainen äiti on synnyttänyt teidät; senvuoksi olenkin turvautunut nuoren herran apuun.»
Isonenäinen nuorukainen rypisti otsaansa, ja hänen silmistään leimahti salamoita. Korják havaitsi tämän vihertävän valon ja käänsi vaistomaisesti katseensa muualle. Noilla läpitunkevilla silmillä oli, kun ne säkenöivät vihaa, sellainen kauhua herättävä kiilto, että niiden edessä eläimetkin vapisivat.
»Jumala minua varjelkoon, en totisesti uskalla katsoa teitä silmiin; ne pistävät kuin nokkoset.»
»Te olette avannut ne sepposen selälleen, kelpo ajomies», sanoi isonenäinen hymyillen.
»No, minä avaan ne teille vielä paremmin», vastasi Korják salaperäisesti. »Sillä tällaisessa kuninkaallisessa linnassa ei juuri mikään ole totta. Ei sekään, että minä olen ajomies.»
»Mikä sitten?»
»Minä olen budalaisen majatalon 'Oravaisen' isäntä.» Isonenäinen poika hämmästyi, mutta ei ilmaissut sitä.
»Ah, älkää puhuko pötyä! Minkä takia olette sitten piiloutunut tuohon liveriin?»
»Sillä on oma tarinansa. Totuus kasvaa taivaassa, rakas nuori herra, mutta valheen juuret varttuvat talon lähettyvillä jokapäiväisessä elämässä. Paholainen kantaa niille lannoitusta, jotta ne kasvavat paremmin. Siis, helluntailauantaina majoittuivat nämä naiset talooni. Miksi sen kieltäisin? Minä vanha aasi rakastuin pieneen valakkilaistyttöön. Hän ei myöskään näyttänyt olevan minulle vieras, ja niin puhuimme asiat valmiiksi. Vanha Rostó on myös antanut suostumuksensa, vaikka yhä vielä pelkään hänen metkujaan, sillä hän on siebenbürgiläinen, ja niillä on kaksinkertainen äly. No hyvä, asia olisi sitä myöten selvä. Mutta hän sanoi, että tyttö olisi ensin vietävä kuninkaan luo. Nyt ole varuillasi, Johan! Kotona en jaksa kestää suurta epätietoisuutta, ajattelin, ja siksi lähdin ajomiehenä mukaan.»