»Valakkilaistyttö on siis morsiamenne? Alan jo ymmärtää asian…»
»Senvuoksi haluaisin mielelläni päästä ruokasaliin, jotta voisin nähdä, mitä hänelle tapahtuu.»
»Ah, mitäpä hänelle saattaisi tapahtua? Eihän häntä heti syödä?»
»Ei kai, rakas nuori herra», sanoi isäntä. »Mutta ei vallan pitkää aikaa sitten, minulla oli ihanasti kukkiva ruusu, joka heloitti ruukussa ikkunalla. Sitten minun kiltti äitini aikoessaan kastella sitä otti vesiruukun asemasta tärpättiastian. Ruusulle ei tapahtunut mitään, se ei sillä syönyt itseään, mutta ruusuun tuli nyt suloisen tuoksun asemesta epämiellyttävä haju. Vihdoin heitin sen ikkunasta pihalle.»
Isonenäinen poika tuli miettiväiseksi.
»Tunnetteko kuninkaan?» kysyi hän tuokion kuluttua.
»Olen nähnyt hänet kahdesti, mutta tuntisin hänet tuhansien joukosta.»
»Tosiaanko?» sanoi toinen epäillen. »Minkä näköinen hän siis on?»
»Vaaleaverinen tanakka poikanen; päätään hän pitää hiukan vinossa!»
»No kuulkaa, siitä ei tule mitään, että pääsisitte sisään lakeijan liverissä, sillä lakeijat tuntevat toisensa ja hälyttäisivät, jos näkisivät muukalaisen Israelissa, mutta jos annatte minulle ne kaksi taalaria, otan tehtäväkseni huolehtia morsiamestanne ja ilmoitan teille heti, jos häntä uhkaa vaara.»