»Kunniasanallanneko?»
»Tässä käteni.»
»Mutta älkää olko mikään siansorkka», sanoi Korják puristaen tuttavallisesti hentoa pientä kättä.
Jo aikaisemmin oli kuulunut vasemman tornikellon soitto, joka kutsui vieraat ruokasaliin; nyt kumahtivat mörssärilaukauksetkin merkiksi, että päivällinen oli alkanut.
»Nyt hänen majesteettinsa istuutuu pöytään», huomautti Korják, joka budalaisena tunsi hovimenot, ja itsekseen hän lisäsi: »Minun Vuca-rukkani on myös heidän joukossaan.»
»Niin», sanoi isonenäinen nuorukainen, »tänään annetaan komeat päivälliset. Hankin teillekin pullon viiniä.» Ja näin sanottuaan hän riensi ruokasalia kohti ajatuksissaan pohtien juuri kuulemaansa.
»Vai sillä tavalla! Dóczy-kuoma siis ajatteli, että kuningas, se tyhmä narri, joka uskoo kaikki, menisi hänen satimeensa! Hyvä niinkin, näköjään kuningas uskookin kaikki — mutta sälyttää hänen hartioilleen sellaisen taakan, että hänen armollaan on siinä kantamista koko ikänsä. No, minä teen, mitä hän haluaa, mutta vain pitääkseni häntä ikuisessa ahdistuksessa.»
Iso ruokasali loisti satumaisen upeana. Vieraat olivat jo aloittaneet liemen, kun isonenäinen astui sisälle ja liittyi eräiden toimettomina tuijottavien palvelijoiden pariin.
Pöytä notkui sekä monien maljojen, kultaisten ja hopeisten kukkakulhojen että lautasten painosta.
Pöydän yläpäässä istui kuningas, hänen oikealla puolellaan Anna Gergely ja vasemmalla puolella Maria Schramm. Heitä vastapäätä istui Vuca, joka hymyili heille yhtenään. Ja kun parvekesoittajat ottivat vauhtia iloiseen säveleen, ei hän voinut pidättyä keinuttelemasta ruumistaan soiton tahtiin, jolloin hänen nauhoitettu palmikkonsa kiepsahteli hurmaavasti sinne tänne. Jokaisen naisen takana seisoi kaksi hovipoikaa, toinen kaatamassa lasiin makeaa vermuttia tai tokayta, toinen löyhyttelemässä viileyttä.