Sitten tulivat ruuat vuoron perään, niin moninaiset, ettei isä Jumalakaan olisi pystynyt laskemaan niitä. Kaikki suoritettiin jykevän upeasti. Keittiöpojat toivat ruuat etusaliin, missä husaarit ottivat ne haltuunsa ja veivät edelleen ruokasaliin.
Jokaisen ruokalajin ilmestyessä esille nousi ylimmäinen keittiömestari, sahraminkeltaiseen attilaan pukeutunut harmaahapsinen vanhus, joka istui Vucan vieressä, otti husaarilta tarjottimen, meni kuninkaan luo tarjotakseen hänelle ja notkisti joka kerta toista polveaan.
Hänen majesteettinsa joko teki kieltävän eleen merkiksi, ettei hän välittänyt ruuasta, tai viittasi pöydän alapäähän, missä ylimmäinen ruuanmaistaja istui herra Rostón vieressä. Ruuanmaistaja otti palasen, maistoi sitä ja maiskutti hieman kieltänsä (se kaikki kuului hovitapaan) ja selitti sitten Habét saporem (maukasta on). Senjälkeen keittiömestari vei ruuan jälleen kuninkaalle, joka nyt rauhoittuneena otti siitä mieleisensä annoksen.
Milloinkaan ei kuningas ole niin pelännyt tulevansa myrkytetyksi kuin tänään kuningas Mujkó I. Miltei jokaisen lautasen hän lähetti ylimmäisen juomanlaskijan mukana ylimmäiselle ruuanmaistajalle, italialaiselle lääkärille Antonio Valvesorille, ja puheli tälle kaiken aikaa italiankielellä pöydän yli. Hän kertoi kaikenlaisia hupsuja juttuja kuulusta Lyrilla-kuningattaresta, joka sairastuttuaan antoi määräyksen: »Jos minä kuolen, on molemmat lääkärini haudattava elävinä minun kanssani». Nämä tosin sitten kokosivatkin pienet älynsä yhteen parannuskeinoja miettiessään, mutta lopulta kuningatar kuitenkin kuoli ja sitten tapahtui, niinkuin hän oli määrännyt. Kaunis kuningatar lepäsi Orleansin rehevässä maassa tuuhealehtisten öljypuiden varjossa, sopimattomasti kyllä, mutta rauhallisesti, molempien lääkärien välissä.
»Kuningatar oli älykäs nainen», vastasi ruuanmaistaja, »ja virkatoveritkin voivat olla tyytyväiset: he lepäävät kuninkaallisissa haudoissa».
Sillä välin ylijuomanlaskija alinomaa täytti kuninkaan pikarin uudelleen.
Ylijuomanlaskijaa ei kiusattu niin paljon kuin ylimmäistä ruuanmaistajaa, jopa kuningas suorastaan selitti: »Ei ketään kuningasta ole milloinkaan myrkytetty viinillä, sillä mahdotonta on ajatella pahantekijää, joka ei pahoittelisi hyvän viinin maun pilaamista.»
Päivällinen oli oikeastaan pingoitettu ja ikävä. Herra Rostó mietti itsekseen: »Nagyszebenin kotoiset sikotanhutkin ovat paremmat.» Mutta kyllä hän puhuu toisin tästä päivällisateriasta, istuessaan kotona Nagyszebenissä katsellen karkeloa, kun sikoteurastuksen jälkeen saa pitkinä iltoina syödä ja juoda rennosti.
Yhden seikan voi todeta: aina puhui vain kuningas, alati vain hän. Muut näyttivät olevan pelkästään pyntättyjä töllistelijöitä, vaikka hyvän päivällisen luonteenomaisia piirteitä pitäisi olla, että kaikki puhuvat yhtaikaa. Se on niinsanottu amabilis confusio, kun viinirypäleen mehu muuttuu päässä kirjaviksi ajatuksiksi.
Ja rypälemehu oli hyvää, mutta ankara hovitapa ei sallinut sen päästä oikeuksiinsa — paha periköön sen keksijän! Herra Rostólla ja naisilla oli muuten riittävästi hupia, kun he saivat katsella tätä menoa. Voi voi tätä korkeiden herrojen joukkoa! Mikä määrä kallisarvoisia pukuja, kuinka paljon jalokiviä! Niin ne välkkyivät ja säihkyivät niitä liikuteltaessa kuin kuvastimet! Mutta ei salikaan ollut vallan vähäpätöinen. Laki kuvasi taivaankupua taivaankappaleineen ja tähtineen, pantuina siihen asentoon, missä ne olivat Matiaksen ensi kerran nähdessä päivänvalon. Seinät olivat kauttaaltaan venetsialaisten kuvastinten peitossa, ja mille taholle katselikaan, yhtä monta Vucaa oli näkyvissä. Entä ikkunat! Ne olivat kirjavaa lasia, siihen aikaan vain harvoin nähtyä. Tässäkin palatsissa oli vain tähän yhteen huoneeseen pantu lasi-ikkunat; muiden suojien ikkunat olivat lakkakankaiset, öljyyn kastettua paperia tai läpinäkyvää maalattua silkkiä. Seinävierille oli pantu yhtämittainen rivi marmoripenkkejä, joita peittivät kultakudonnaiset pielukset, sillä Matiaksenkin aikana oli paljaalle kivelle liian kovaa istua.