Näillä penkeillä istuivat omassa ryhmässään useinmainitut laiskottelevat palvelijat tai oikeammin, kuten kai jo tiedämme todelliset suuret herrat oikean kuninkaan seurassa, lyhyesti »Kiirastulilinnan» kultainen nuoriso.
Ne ainakin pitivät hauskaa. He nauroivat ja juttelivat melkein äänekkäästi, eikä se herättänyt minkäänlaista huomiota, sillä soitto hämäsi vilkkaan keskustelun kuulumattomaksi.
»Kuinka hyvin se vekkuli näyttelee kuningasta», sanoi, nuori Stefan
Báthory lopen ihastuneena Mujkóon.
»Ihan tässä läkähtyy nauruun.»
»Hän liioittelee», tuumi Czobor; »hän ei lopultakaan näyttele osaa hyvin. Kuningas, joka ei milloinkaan unohda olevansa kuningas, on tavallisesti liian vähän ihminen.»
»Siinä sanoit totuudenrippeen», virkkoi Matias hyväksyvästi.
»Katsokaa, katsokaa sitä hirtehistä, kuinka kaihoisasti hän silmäilee nuorta saksitarta.»
»Minusta näyttää, että Mujkó on kuningas vain pinnalta; pöydän alla hän sensijaan kuhertelee sievän naikkosen kanssa. Hänen iso saappaansa näyttää olevan vallan sopimattoman lähellä naisen pientä jalkaa. Katsokaa vain, kuinka pikku raukka punastuu yhtenään.»
Bánffy kohautti olkapäitään.
»Riihtä puivan hevosen suuta ei saa sitoa.»