»Hm, emme voi hänen tilalleen panna Georg Lábatlaniakaan», ilkamoi Báthory. [Sanaleikki: Lábatlan merkitsee unkarinkielessä jalatonta miestä. — Suoni,]
Tämän karkean pilan kuullessaan Matias rypisti otsaansa, sillä se palautti hänen mieleensä hänen uskollisen linnavoutinsa, herra Lábatlanin, jonka Mikael Szilágyin keittäjä oli nolannut niin häpeällisellä tavalla; siitä kulki niihin aikoihin pilkkalauluja, jotka eivät säästäneet kuningastakaan.
»Mitä minun pitikään sanoa», puuttui Vojkffy kerkeästi puheeseen (hänkin näkyi olevan epähieno, sillä hän oli ilmeisesti johtunut ajattelemaan Szilágyin keittäjää ja siitä nälkäänsä), »milloin me oikeastaan syömme päivällistä? Minun vatsassani on jo soinut päivälliskello.»
»Minun puolestani vaikka heti», sanoi Matias: »sittenpähän asiasta on päästy. Pyöreä pöytä on katettu.»
He pujahtivat yksitellen sivuovesta, vain kateellinen Báthory ei malttanut, kumartuessaan ottamaan lattialta tahallaan pudottamaansa sinettisormusta, olla käyttämättä tilaisuutta katsellakseen Mujkón jalkoja, jotka kumminkin (sanottakoon se Mujkón kunniaksi) olivat liikkumattomina kahden pienen punaisen saapasparin välissä.
Sitten hävisi Báthorykin pienestä sivuovesta »Mariansaliin», joka oli saanut nimensä niinsanotuista Marianikkunoista. Nämä olivat ohueksi hiottua agaattia, joka oli pantu lyijyrengaspuitteihin ja joka heikensi huomattavasti huoneeseen tunkeutuvia auringonsäteitä.
Se oli komea, viileä huone. Siinä oli pyöreä pöytä, jonka ääressä nuori kuningas harrasti perinnäistapaan kuuluvaa kuningas Arthurin ritarillisuutta Stefan Drágffyn esiintyessä Lancelotina. Salissa ei ollut muita huonekaluja kuin iso leikkauksin somistettu kaappi, niitä kuuluja mestariteoksia, joita firenzeläinen mestari Benedetto da Majano valmisti, ja »pyöreä pöytä». Ah, siihen aikaan tämä pyöreä pöytä merkitsi paljon. Se oli nuorten ylimysten unelma, toive. Merkitsi suurta tulevaisuutta, kullanpuhdasta luonnetta, jos jostakin sanottiin: »Hän on istunut linnan pyöreässä pöydässä.»
Nyt heitä istui siinä yhdeksän, eivätkä he pitäneet sitä suurena kunniana, eivät liioin ajatelleet tulevaisuutta, vaan nyreilivät, kun liemi oli kylmää. Kuningas varsinkin oli huonolla tuulella.
Keittiömestari kysyi vapisevalla äänellä: »Käskeekö teidän majesteettinne, että lientä lämmitetään?»
»Mene hornaan ehdotuksinesi! Vie liemi pois ja tuo tilalle jokin paistos.»