Mujkó itsekin tunsi jo pilvien kasaantuvan, valtaistuimensa horjuvan. He olivat kaikki nauttineet niin ylettömästä, etteivät ainoastaan virkamiehet käyneet tottelemattomiksi, vaan vieläpä salikin kieltäytyi heitä palvelemasta: se alkoi pyöriä heidän silmissään.
Oikean kuninkaan ja todellisten valtaherrojen tulo pakoitti Mujkón kokoamaan kaikki voimansa voidakseen kunniakkaasti suorittaa tehtävänsä loppuun.
Hän antoi mustalaisille merkin, että nämä keskeyttäisivät soittonsa. Näin komennetun hiljaisuuden vallitessa hän puhui seuraavasti: »Rakkaat uskolliseni! Ennenkuin nousemme pöydästä, juon maljan kauniiden vieraittemme menestykseksi, Szelistyen naisten, joiden onni on isällistä sydäntämme lähellä, sekä kotiinjääneiden että vielä suuremmassa määrässä läsnäolevien, joita meillä on ollut suuri ilo katsella. Kukin heistä saakoon meiltä tämän päivän muistoksi pienen lahjan ja valitkoon vielä itselleen puolison salissa olevien alamaisteni joukosta.»
Tämä kuninkaan julistus oli pöytäseuralle valtava yllätys ja osui naulan päähän, sillä ylimystö oli tahallaan kokoonpantu pelkästään naimattomista miehistä, metsästäjistä, haukkojen opettajista, talonmiehistä ja koirien vartijoista. Nämä sanat kuullessaan setvisivät kaikki äkkiä.
Hitto soikoon, se ei ollut mikään vähäpätöinen asia. Sillä tavoin saisi sub auspiciis regis kauniin vaimon.
Nyt kuningas kumartui nuoren saksittaren puoleen ja selitti hänelle saksaksi, mitä hän juurikään oli sanonut, ja kehoitti häntä valitsemaan lahjan.
»No, lapseni, valitseppa itsellesi lahja.»
Nuori nainen oli tuiki hämillään; hän pisti ujona hilkkansa poimun hampaittensa väliin ja pureskeli hohtavan valkoista hienoa kangasta.
»Kuulkaa, kuulkaa», huudettiin siellä ja täällä, ja sitten tuli haudanhiljaisuus.
Herra Rostón rääkyvä ääni kuului sanovan: