»Sulje silmäsi ja ilmaise halusi; älä pelkää mitään, ei maailma siitä luhistu kokoon.»
Nuori nainen hymyili, pyyhkäisi suutaan niinkuin Nagyszebenin suutarinvaimoilla oli tapana, kun sattui, että heidän oli puhuttava suurelle herralle, ja sanoi kuninkaalle muitta mutkitta:
»Antakaa minulle se päähine, jota käytätte suurissa juhlatilaisuuksissa.»
»Minäkö?» kysyi Mujkó nauraen ja kosketti sormellaan rintaansa.
Nuori saksitar nyökkäsi myöntävästi. Silloin puhkesi hillitsemätön riemu, jota ei oikean kuninkaan läsnäolokaan kyennyt vaimentamaan. Tämä pyyntö olikin peräti hullunkurinen. Hm, eipä ollut vaatimaton tuo saksitar! Matias itsekin hymyili, mutta huokasi kohta senjälkeen, sillä mitä nuori saksilaisnainen tarkoitti, sitä hän itsekin hartaasti toivoi. [Kruunu oli keisari Fredrikillä.]
»Sinä saat sen», vastasi Mujkó lyhyesti, omaksuen jälleen ruhtinaallisen arvonsa. »Mutta valitse nyt sinä, toinen kaunis naapurini!»
Anna Gergely katseli neliskulmaisella pöydällä lojuvia monia kallisarvoisia tavaroita, kultaisia ja hopeisia vateja ja muita arvokkaita esineitä, suola- ja paprika-astioita, jotka oli valmistettu jykevien pienten kuvapatsasten muotoon; viimemainitut esittivät Unkarin suurimpia jokia Tonavaa, Tiszaa, Dravea ja Savea kutakin tytön hahmossa, jonka levitetty esiliina oli täynnä suolaa tai paprikaa. Ei ole yhtään naissilmää, jota ei tämä näky olisi häikäissyt. Mutta Anna muisti ovelan vanhuksen neuvon: »Koska suuret herrat kaikissa asioissa tekevät päinvastoin kuin tavalliset viisaat ihmiset, tee sinäkin, tyttöseni, kaikkea sitä, mitä et tahdo, tee ihan päinvastoin kuin tekisit, ellet olisi heidän parissaan. Näin kaikki ehkä kääntyy parhain päin.» Ja hänen miettiessään itsekseen tätä neuvoa, yhä katsellen ja tutkien pöydällä olevia maljoja ja pikareja, sattui hänen katseensa sievään pieneen saviruukkuun, joka oli vain noin kahden kolmen denaarin arvoinen ja jonka palvelijat olivat pelkästä tottumuksesta täyttäneet lämpöisellä vedellä ja panneet sen tavalliselle paikalleen kuninkaan lautasen viereen, vaikka oikea kuningas ei tänään siinä syönytkään.
Siihen aikaan syötiin Unkarissa vielä käsin. Otettiin paistivadista ankansiipi ja jyrsittiin siitä maukas osa. Haarukka tunnettiin vain Italiassa, kirjoittaa Galeotto. Mutta koska jokainen paisti tuotiin liemessä, valui sahramia käyttäen valmistettu keltainen neste sormille, jopa siitä usein sai osan myös kultakirjoviitta. (Tahrojen puhdistajilla lienee siihen aikaan ollut hyvät ajat.) Mutta Matias, joka osasi erinomaisesti varoa pukujaan ja syödä siististi, valeli joka ruokalajin jälkeen kätensä haalealla vedellä, jota senvuoksi oli pienessä ruukussa hänen edessään.
Anna Gergely tarttui pieneen saviruukkuun.
»Pyydän alamaisimmin, teidän majesteettianne, että saan ottaa tämän ruukun muistoksi, ellei se ole vastoin teidän majesteettinne tahtoa.»