Kuului ihmettelyn sorinaa. Olipa se taas yllätys! Toinen halusi saada maan suurimman aarteen, toinen valitsi kalleuksien ja arvokkaiden jalokivien joukosta tyhjänpäiväisen mitättömyyden, saviruukun. Oliko tuo nainen hullu?
Herra Rostó pudisti päätänsä.
»Pitkät hiukset, lyhyt järki.»
Kuningas Mujkó vain pysyi vakavana. Hän hymyili tyynesti: onhan kuninkaalle samantekevää, saveako vai kultaa.
»Olkoon niin», sanoi hän. »Ja nyt on sinun vuorosi, pienokainen!»
Ah, Vuca! Pikku Vuca valitsisi nyt. Uteliaina kaikki kumartuivat katsomaan. Siinä oli vasta oikea omintakeinen heilakka.
Vuca silitti silkkisen vyösilmukkansa suoraksi, se kun oli istuessa rypistynyt, nousi seisomaan kuin koulutyttö ja vastasi rohkealla kaikuvalla äänellä: »Teidän majesteettinne, minä haluan, että annatte minulle ylikeittäjänne lahjaksi yhdeksi vuodeksi.
»Muistoksiko?» kysyi kuningas Mujkó hämillään.
Kaikkea muuta hän olisi ennemmin luullut kuin tätä. Mitä hittoa hänen nyt piti tehdä? Eihän hän voinut luovuttaa kuninkaan kokkia. Siitä ei ollut sovittu. Huolestuneena hän käänsi katseensa salin vasemmalle puolelle, jossa todellinen kuningas kädet rinnalle ristittyinä seisoi ystäviensä vieressä.
Matias ymmärsi heti, mitä tyttö tahtoi. Salavihkaa hän silmillään kehoitti Mujkóa täyttämään toivomuksen.