Kuningas Mujkó julisti ääntään korottaen: »Meidän ylikokkimme Andreas Pogra siirretään täten vuodeksi tytön haltuun. Pukunsa ja palkkansa hän saa myös tänä aikana kuninkaallisesta rahastosta.»
Nämä nopeasti toisiaan seuraavat pikku välikohtaukset olivat suorastaan sähköistäneet läsnäolijat.
Kun ihminen on syönyt hyvin, ikävystyy hän kovin pian, mutta innostuu myös pian johonkin asiaan.
Olisi voinut kuulla kärpäsen surinan: niin jännittyneinä kaikki tarkkasivat salin tapahtumia, vaikka ilma siellä olikin jo tukehduttavan raskasta, täynnä ruuanhöyryjen ja hengityksen sekaista sinipunervaa usvaa. Kuuluisan Podjebradin kellon hiekkajyvät osoittivat jo iltahetkeä.
»Nyt siirrymme aviopuolison vaaliin!»
Silloin nousi harrastus huippuunsa. Alkoi hiljainen, tuskin kuuluva äänten vyöry, niinkuin milloin tuuli hiljaa huojuttaa viljapeltoa. Mutta sitten tuli täydellinen hiljaisuus, kaikki kuuntelivat hengitystään pidättäen, ja ainoastaan vanha Rostó, joka paljosta juonnista punoitti kuin keitetty rapu, sanoi tahtomattaan (ilmeisesti se oli pikemminkin äänekästä ajattelua).
»No, entä minä?»
»Niin», tokaisi hänelle vieressä istuva ruuanmaistaja, »teistä tulee niinikään aviopuoliso, jos vain joku teidät valitsee».
»Entä lahja?» änkytti ukko, mutta sen kuulivat vain ihan lähellä istuvat.
Kuningas Mujkó ei suvainnut piitata koko välikohtauksesta, vaan kehoitti naisia samassa järjestyksessä kuin tähänkin asti valitsemaan itselleen puolisot.