Nagyszebenin prefekti (herra Rostó), joka oli kuullut isonenäisen sanat, oli rajattomasti hämmästyksissään tästä hävyttömyydestä. (Muutenkin hän oli jo tarkkaillut poikaa, joka pisti ison nenänsä joka paikkaan.) Hän odotti nyt välttämätöntä nuhdetta, mutta hänen ihmetyksensä vain kasvoi, kun hän näki valtaherran kuin villittynä juoksevan portille.
Kuningas Mujkó ei huomannut tätä kaikkea ollenkaan, vaan jatkoi rauhallisesti tehtävänsä suoritusta. Hän kääntyi paraikaa hämmästyneen ja vallan typertyneen Korjákin puoleen sanoen: »Täten luovutan sinulle tytön juhlallisesti ja toivon, että kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa toimitetaan kirkollinenkin vihkiminen kaikkien sääntöjen mukaan.»
Korják kietoi kätensä hellästi Vucan kaulalle.
»Eikä siis kukaan enää voi riistää häntä minulta.»
»Paitsi Jumalaa, ei kukaan!»
Mahtavana kajahti tämä vakuutus ilmassa. Ylen onnellinen Korják kysyi kiitollisena jalokivin koristetulta, kärpännahka-asuiselta herralta koruttomalla tavallaan: »Onko se totta, teidän armonne, herra Georg Dóczy?» (Sillä hänen tietääkseen Vuca oli Dóczyn maaorja.)
»Voi sinua aasia, sinua tolvanaa!» huusi Mikael Rostó. »Etkö siis näe, että seisot hänen majesteettinsa kuninkaan edessä?»
Korjákissa alkoi viha kiehua, ja hänen kiihtymyksensä puhkesi sanoiksi:
»Pitäkää isänne isoisää narrina, mutta älkää minua. Tuo mies on kuningas yhtä vähän kuin minä.»
Mujkó huomasi olevansa vaarassa tulla paljastetuksi. Sen vuoksi hän ei ollut kuulevinaan näitä sanoja.