»Eläkööt urhoolliset sankarimme! Mutta nyt me lopetamme ilveilyn. Tanssiaiset, häämenot ja muut hullutukset jäävät pitämättä. Tämä uusi tapaus on pyyhkinyt ne ohjelmasta.» Ja kääntyen ystäviinsä, jotka happamin ilmein kuuntelivat tätä kuninkaan tuomiota, hän jatkoi: »Älkää olko pahoillanne, hyvät herrat. Emme saa esiintyä leväperäisinä sotajoukon päälliköille. Mitä nuo urheat soturit sanoisivatkaan, jos näkisivät täällä valepukuisen naamiokuninkaan? Riisu yltäsi kärpännahkaviitta, Mujkó, ja mene hiiteen. Ja te muutkin, pukeutukaa uudelleen. Tyytykää siihen, että Várpalotassa kerran oli maailma ylösalaisin. Nyt hoitakoon kukin virkaansa. Keittäjien ja keittiöpoikien pitää keittää ja paistaa urheille sankareillemme. — Aioimme tässä juhlassa ylistää kauniiden naisten silmiä, mutta vielä suurempi on Jumalan armo, kun voimme juhla-aterialla viettää tulisten miekkojen voittoa. Keittiömestarit, käskekää vierittää esille joku viinitynnyri janoisille sotureille. Mutta te, Jobbaházy, avauttakaa portit Palóczylle ja Czudarille; minä otan heidät vastaan ylhäällä hirvensarvisalissa.»
Nyt syntynyttä hämminkiä ja liikehtimistä on mahdoton kuvata. Herra Rostó piteli päätänsä, ikäänkuin häneen olisi osunut luoti. »Ah, minä olen mennyttä miestä, minun täytyy kuolla.»
Anna Gergely pyörtyi ja olisi kaatunut, ellei lääkäri olisi saanut hänestä kiinni. »Tuokaa vettä, mutta nopeasti!» huusi hän. Matias huomasi tämän ja käski lääkäriä toimittamaan Annan linnan sisäsuojiin lepäämään.
Mutta eniten säikähti Korják; hänen polvensa alkoivat vapista, kun hänelle äkkiä selvisi totuus, ja heittäytyen tomuun kuninkaan eteen hän rukoili murtuneella äänellä: »Armoa minun päälleni!»
»Ah, mene tiehesi, narrimainen isäntä. Minkätähden minun pitäisi armahtaa sinut? Ethän ole tehnyt yhtään rikosta etkä yhtään virhettä. Me olemme tehneet rehellisen kaupan. Sinä olet antanut minulle kaksi taalarinrahaa, ja minä olen tehnyt sinulle palveluksen: tässä on morsiamesi. Minulla ei ole syytä moittia sinua eikä sinullakaan minua. Nouse siis pystyyn, hyvä mies äläkä turhaan kuluta housujasi.»
Sitten hän tarttui rakkaimman ystävänsä, herra Stefan Bánffy Lendvan käsivarteen ja läksi kiireesti linnan sisäsuojiin päin, mutta pian hän pyörsi takaisin ja viitaten luokseen herra Nikolaus Dersffyn, henkivartioston päällikön, antoi kovalla äänellä määräyksen: »Szelistyeläiset odottakoot, kunnes ryhdyn lopullisiin toimenpiteihin.»
Jälkeä jättämättä kuin puhjennut saippuakupla hävisi kirjava, hupsutteleva hoviseurue. Se oli, sitä ei ollut enää eikä sen koommin nähdä.
Huikaisevan upeasti puetut herrat heittivät yltänsä kukin omassa sopessaan samettinuttunsa, kirjaillun dolmaninsa tai silkkisen kabadioninsa. Mikael Rostó vetäytyi puutarhan tiheikköön kuin sairas aasi. Molemmat szelistyeläisrouvat vietiin linnan vasempaan kylkirakennukseen; vain Vuca nousi tyhjiin vaunuihin, minne hän sijoittui kuin jollekin Korjákin suoja-alueelle; siellä hänen oli hyvä olla, sillä isäntä Korják seisoi paikalla vaunujen laitarimaan nojaten.
Heillä oli toisilleen ylen paljon kerrottavaa kultaisesta ruukusta, keittäjästä ja paljosta muusta.
»Oi, Johan, Johan, nämäpä vasta kummia tapahtumia! Ikäänkuin tämä ei olisikaan totta, kultaseni, vaan kaunista unta, joka meille on lähetetty kaukaa.»