Epäilemättä kaunis näky, hämärässä ehkä vielä kauniimpi kuin päivällä. (Vaikka eivät naiset kirkkaalla päivälläkään pelkää sotamiehiä.) Sinne tänne siroitellut valkoiset teltat, leiritulen valaisema miehistö, taustalla jyhkeät mustat ampumatarvevaunut ja lukemattoman monet hevoset, jotka kaikki ovat levottomia, niin että toisen tai toisen hirnahtelu kuuluu kauas yön pimeyteen.
Mutta kauneimmat ovat härkien käristämistä varten kyhätyt roviot, jotka häilähdellen valaisevat jonkun osan leiriä. Siinä näkee koreiden husaarien hääräilevän teurastettujen härkien kimpussa tai vain katselevan muiden touhua. Härät kärisevät tulella, ja tuuli kuljettaa suloisen tuoksun kylään asti.
Mutta samalla tavalla kuin paistintuoksu tuntuu rajan ulkopuolella, tunkeutuu nuorten naisten muskatti- ja resedavihkojen tuoksu rajan sisäpuolelle; siitä varmasti voi tehdä johtopäätöksen, että sotilaat päätettyään ateriansa kulkevat rajan yli, vaikka se olisi kiellettyäkin, ja että silloin alkaa niin vilkas karkelo, että tähdetkin mielellään astuisivat alas taivaasta sitä katselemaan.
No, pastorin apilaspelto näyttää huomenna varmaankin kauniilta. (Sillä siinä touhuaa tuomari naisväkineen.) Kansa polkee juuretkin maasta, sillä siihen aikaan pidettiin parhaana tanssijana sitä, joka hyppäsi korkeimmalle ja löi omilla saappaillaan nenäänsä. No, Palóczyn päiväkäsky, jonka mukaan miehistön tulisi levätä täällä, täytettiin vallan merkillisellä tavalla. Se vasta oli lepoa. Läpi koko yön syötiin, juotiin, riemuittiin, tapeltiin, pantiin toimeen painiskeluja, niin että päivän koittaessa oli enemmän haavoittuneita kuin taistelussa. Tästä kaikesta selviää kaksi asiaa, ensiksi, että Matiaksella oli Várpalotassa hyvää viiniä, ja toiseksi, ettei unkarilainen malta levätä sittenkään, vaikka korkeammalta taholta niin määrätään.
Kaikki huvittelivat erinomaisesti, vain molemmat päälliköt olivat nyrpeällä ja hermostuneella tuulella. Sillä korkeilla herroilla on yksi hermo enemmän kuin muilla ihmisillä, ja se on uskollisuus, arin hermoista. Matias oli luvannut syödä illallista heidän kanssaan eikä häntä kuulunut. Hyvä Jumala, mikä siihen olikaan syynä?
He arvailivat sinne ja tänne, mutta eivät osanneet keksiä syytä. Oliko se ruhtinaallinen oikku, vai merkitsikö se epäsuosiota? He eivät malttaneet nukkua: niin syvästi tämä selittämätön syrjäyttäminen askarrutti heidän ajatuksiaan.
Vasta aamulla, kun he valmistelivat lähtöä, selvisi asia heille. He näkivät nimittäin telttakankaalla seuraavat kuninkaan omakätisesti kirjoittamat sanat: »Tänä yönä huvitteli täällä Matias ja oli kaikkeen tyytyväinen.»
Nyt alettiin tutkia asiaa.
Mitä oli tapahtunut? Kuinka se oli tapahtunut? Tapparakeihäällä varustetut sotilaat, jotka vartioivat telttaa, vannoivat kunnian ja autuuden kautta, että se oli sula mahdottomuus, noitatemppu; luonnollisia keinoja käyttäen se ei ollut voinut käydä päinsä. Ei yksikään sielu ollut käynyt leirillä paitsi härkäpaimenta, joka oli tuonut härät, ja sikopaimenta, joka oli tuonut siat. Ne tosin kyllä olivat käyneet leirillä. »He olivat viipyneet siellä, syöneet, juoneet, olleet miesten kanssa tukkanuottasilla ja kuunnelleet leiritulen ääressä moniaita kaskuja ja sotilasjuttuja.»
»Puh, tuhat tuhat tulimmaista!» huudahti Palóczy; »kummalla heistä oli isompi nenä?»