— Sehän on kirkkoherra-vainajan peruja. Olisimme jo tappaneetkin tuon kelvottoman nartun, mutta kukaan ei ole tohtinut sitä tehdä; sanovat pelkäävänsä että vanha pappi sen näkee taivaasta käsin ja tulee vielä kummittelemaan.
Koira silmäili lempeästi, alakuloisesti, melkein rukoilevin katsein uutta pappia. Ehkäpä papinkauhtana hänet saattoi jälleen sellaiseen mielentilaan.
— Minä pidän sen — virkkoi nuori pastori, kumartuen silittämään koiran laihaa selkää. — Saanhan edes jonkun elävän olennon asuntooni.
— Hyväpä niinkin, — vastasi suntio leikkiä laskien. Maalaisten mielestä on näet erinomaisen hauskaa saada härnäillä pappiansa. — Jostain päästä sitä alottaa täytyy. Olisihan voinut hankkia ensin vartioitavan ja sitte vasta vartijan. Mutta hyvä on näinkin, herra pastori.
Pappi hymähti. Hän hymyili niin miellyttävästi kuin neitonen. Itsekin hän älysi ettei vanhalla Vistulalla tule olemaan täällä laajaa toiminta-alaa, vaan tulee hän olemaan koirayhdyskunnassa aivan yksikseeneläjänä.
Sillävälin kertyi pihaan yhä enemmän kansaa. Vaimot pysyttelivät loitolla siunaillen: Herra Jumala, niin nuori ja jo pappi. Miehet sensijaan astuivat luo, tarjoten kättä.
— Terve tultua! Kyllä täällä elää kelpaa.
Muuan vanha eukko huudahti:
— Saatte olla täällä kuolemaanne asti!
Toinen iällisemmistä emännistä virkkoi: