— Ettekö voineet hankkia parempaa valjakkoa pappianne noutamaan?
Oli miten oli, glogovalaiset olivat tuosta nyreissään ja koettivat lykätä syyn uuden papin niskoille.
— No, no! Kyllä tämä kelpaa. Nämät vähät kapistukset olisi sonnimullikkakin jaksanut vetää.
Jos pastori Bélyi János ei tuonut mukanaan paljon omaisuutta Glogovaan, eipä siellä perilläkään ollut muuta kuin tyhjä, rappeutunut pappila. Edellisen papin sukulaiset olivat vieneet mukanansa kaikki; vain yhden koiran olivat jättäneet, kirkkoherravainajan lempikoiran, joka tosin kokoon ja karvaan katsoen oli aivan tavallinen piski, mutta onnettoman luontonsa tähden oli alkanut saada erikoisesti vihatun maineen kansan keskuudessa, sillä kun oli tapa herkuttelemishaluansa tyydyttääkseen käydä kylässä talo talolta, hiiviskellen ihmisten keittiöihin, aivan samoin kuin oli hänen isäntävainajallaankin ollut tapana kutsuttaa itsensä vuoron perään taloihin päivällisille, jolloin hän aina otti koiransakin mukaan.
Koira, nimeltä Vistula, (olipa ollut turha vaiva mennä hakemaan sille joen nimeä niin kaukaa, kun Bjela-Vodan joki juoksee ihan seudun kautta), alkoi surukseen huomata että he papin kanssa kahden olivat enemmän olleet arvossa pidetyt, — vaikka hänen koiranfilosofiansa ennen oli hänelle osoittanut että kunnianarvoisa herra syö häneltä kaikki ruuat. Niin kyllä, mutta häntä sitä kuitenkin kunnioitettiin! Nyt ajetaan jo Vistula ulos kyökeistä, ennenkuin on ehtinyt mitään aikaansaamaan, onpa hänelle joskus annettu keppiäkin.
Lyhyesti sanoen, hän oli hyvin huonossa kunnossa ja laiha silloin, kun uusi pappi saapui ja suntio tälle näytteli uutta kotia, tyhjiä seiniä, rikkaruohoja kasvavaa puutarhaa, tyhjää tallia ja lättiä.
Nuori pappi hymähti.
— Ja nämäkö kaikki kuuluvat minulle?
— Kaikki, kaikki, mitä täällä näette. — Tämä koirakin — virkkoi Szlávik
Péter hieman leikillisesti:
— Mikä koira se on?