Mies vaipui hetkeksi mietteisiin; muistot isästä olivat nähtävästi aivan sekaisin hänen päässään, sikinsokin kuin risuläjä.
— Tuota, tuota se sateenvarjo! Miten sen laita olikaan? Siitä on nelisentoista vuotta, kun isäni hukkui; moni yksityiskohta on jo haihtunut mielestäni, mutta sen muistan varmasti, että lähteissäni häntä veljeni kanssa etsimään pääsin jäljille ensin Podhragyissa. Siellä hän vielä oli ollut järjissään, myynyt muutamia pieniä kapineita kyläläisille, nukkunut yönsä kylän kapakassa sekä ostanut kahdella florinilla vanhan sinetin eräältä Raksányi nimiseltä maalaisaateliselta. Hänellä oli silloin vielä hyvinkin selvä järki, sillä saatuamme hänen ruumiinsa ylös Garam-joesta löysimme sinetin hänen taskustaan ja myimme sen eräälle muinaismuistojen kerääjälle viidestäkymmenestä florinista, kun näet saatiin selville, että se oli Arpádin ajoilta Mohorain sinetti.
— Hyvä, hyvä, mutta nämät seikat eivät minua liikuta, herra Moritz, keskeytti vieras maltitonna.
— Saatte kohta huomata, että nekin asiaan kuuluvat.
— Sangen mahdollista, mutta eivät koske sateenvarjoa.
— Koskevatpa niinkin. Kuunnelkaa vain tarkasti. Podhrágyissa saimme tietää vanhuksen menneen sieltä Abellovaan. Silloin minäkin läksin sinne. Täältä jo kuulemieni johdosta aloin epäillä vanhuksen menneen päästään sekaisin, hän kun ennenkin oli ollut taipuvainen mietiskelyihin. Siellä näet kerrottiin meille hänen ostaneen vanhoja kreutzerin rahoja kyläläisiltä neljästä kreutzerista. Sittemmin selvisi kumminkin, että otaksumani oli väärä.
— Miten niin? Eikö vanhus vielä ollutkaan sekapäinen.
— Ei, sillä muutama päivä senjälkeen kävi Abellovassa kaksi juutalaispoikaa, tuoden sinne pussillisen noita vanhoja kreutzerin rahoja, joista kyläläiset heille maksoivat kolme kreutzeria kappaleelta, kun niiden hinta muka oli neljä kreutzeria.
— Siis mahdollisesti…
— Eipä niinkään mahdollisesti vaan varmastikin nuo kaksi veitikkaa olivat kehoittaneet kunnon vanhusta ostamaan noita vanhoja rahoja, joten hän tietämättään joutui kanssarikolliseksi. Kuitenkin on luultavaa, että vanhus ei enää ollut täysin tolkussaan, sillä eipä hän muuten niin olisi antanut itseään pettää. Abellovasta hän oli mennyt Viszoka Horan koivikon kautta Dolinkaan, mutta siellä emme voineet keksiä mitään omituista hänen käytöksessään, vaikka hän oli siellä viipynyt parisen päivää. Vaan sensijaan jo seuraavassa kylässä Sztrecsnyóssa lapset juoksivat hänen perässään, pilkaten häntä kuten muinoin Elias profeettaa ja oli aukaisten laukkunsa hän — ei Elias profeetta, vaan minun isäukkoni — ja viskellyt heitä tavaroillaan. Vielä viidenkymmenen vuoden kuluttuakin muistellaan siellä sitä päivää, jolloin saippuanpalasia, helmiä, linkkuveitsiä ja huuliharppuja sateli kuten mannaa taivaasta väestön keskuuteen. Siitä on syntynyt siellä kuulemma sananlaskukin: "Kerran kävi Sztrecsnyóssa hullu juutalainen."