— Hitto vieköön Sztrecsnyón! Palatkaamme vihdoinkin asiaan.
— Jo ollaan perillä. Kobolnyikissä ei isälläni enää ollut laukkua selässä, vaan toisessa kädessä sauva ja toisessa sateenvarjo, jolla hän huitoi karkoittaakseen hänen kimppuunsa usutettuja koiria. Kobolnyikissä hänellä siis vielä oli sateenvarjo.
Moritzin pisamaisille poskille alkoivat kyyneleet valua; hän ihan heltyi ja sydämensä särkyi näitä seikkoja muistellessaan, äänikin kävi epäselväksi ja raukeaksi.
— Monella taholla tutkimme hänen jälkiään niillä seuduilla, mutta vasta Lehotassa saimme hänestä jälleen vihiä. Eräänä myrskyisenä kesäyönä hän oli koputtanut kylän laidassa asuvan peltovahdin ovelle, mutta tämä nähdessään hänen olevan juutalaisen ajoi hänet tiehensä. Silloin ei hänellä enää ollut hattua eikä sateenvarjoa. Ainoastaan kädessä suuri sauva, jolla hän usein oli meitä lapsina ajanut takaa.
— Ah niin, alan jo ymmärtää laajoja selityksiänne. Tahdotte osoittaa että sateenvarjo oli kadonnut Kobolnyikin ja Lehotan välisellä taipaleella.
— Nii-in.
— Sen uskon, herra Moritz, mutta sehän on yhtä paljon kuin ei mitään. Isänne on saattanut heittää sen metsään johonkin vuoren rotkoon. Ja parhaimmassa tapauksessa, jos joku on sen löytänyt, on varmaan vienyt sen vehnäpellolleen tehdäkseen variksenpelättimen sillä kauhistavammaksi.
— Niin ei käynyt. Tiedän, kuinka kävi.
— Todellakin?
— Sain sen sattumalta tietää, sillä enhän minä ollut etsimässä sateenvarjoa vaan isääni. Tapasimme vuoristossa erään tynnörisepän; mies astuessaan siinä jalkasin kuormansa vieressä oli sangen puhelias. Kuten kaikilta matkustavilta kysäsin häneltäkin, oliko hän nähnyt kulkiessaan sen ja sen näköistä juutalaista. "Olen kyllä", mies vastasi, "muutama viikko sitte näin Glogovassa, miten hän ukkossateella levitti sateenvarjonsa pienen lapsen yli erään talon rappusilla ja jatkoi matkaansa."