— Voisitte antaa rummuttaa, että saapi palkinnon teiltä se, joka ilmoittaa jotain varmaa tietävänsä tuosta sateenvarjosta. Olen vakuutettu siitä, että tunnin kuluttua teillä olisi varmat tiedot. Tuollaisessa pienessä kylässä tunnetaan kaikki asiat.
— Tarpeetonta, — huomautti asianajaja; — lähden heti itse Glogovaan.
Kiitän teitä ystävällisyydestänne.
— Oh, minulla on syytä teitä kiittää. Olette palkinnut vähät vaivani ruhtinaallisesti. Ihan olen häpeissäni. Viisikymmentä florinia! Yksi florini olisi riittänyt.
Asianajaja hymähti.
— Olisinpa antanut siitä tuhannenkin, herra Moritz.
Näin sanoen poistui hän kiireesti Schramekin talon siniseksi maalattua porttia kohti, minkä pielessä maalaiset slovakkinaiset myyskentelivät saksanpähkinöitä ja sipulia pitkissä ketjuissa ja missä rahan asemesta tehtiin vaihtokauppaa. Moritz jäi kummastellen hänen peräänsä katselemaan. "Olisi antanut tuhannenkin florinia"! — hän kummasteli päätään ravistellen ja lähti noutamaan äsken ostamaansa lehmää.
KORVARENKAAT.
Schramekin talosta viistoon sijaitsevassa kapakassa, jonka ikkunat olivat auki, olivat markkinailot paraillaan käymässä. Tuota, anteeksi, ravintolassa — sillä siten kaupunkilaiset sitä nimittivät, he kun eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan moukkamaisesta kapakasta, vaan halusivat antaa sille hienomman nimen. Jo kaukaa kuului mustalaisten viulujen vingutus. Slovakkitytöt, hiukset jakaukselle kammattuina, päässä hienot huivit, solakkavartaloiset naiset, punaiset nauhat pellavanvaaleissa palmikoissa, kävelivät edestakaisin ikkunan alla, pistellen kutittavampia säveleitä kuullessaan tanssiksikin toistensa kanssa.
Mutta uteliaisuus voittaa soitonkin. Yhtäkkiä taukoaa tuo hilpeä leiskunta, kun Fiala János, kaupungin heitukka tulee paikalle, kantaen kaulassaan suurta rumpua, perässään suuri väkijoukko. Hän pysähtyy torille ja alkaa kaikin voimin lyödä rumpuansa.
Mitä merkillistä lieneekään tapahtunut? Ovatkohan rouva Mravucsánin hanhenpojat hävinneet laitumella?