Kymmenittäin kerääntyi ihmisiä kysymään Fialalta, mitä on tapahtunut, mutta Fiala ei nyt mistään hinnasta ottaisi suustaan mainiosti palamaan syttynyttä savipiippuansa, ja muutenkin on hän siksi itsetietoinen mies, ettei hän mene noin vaan yksityisesti virallisia asioita ilmaisemaan.
Ensin hän siis suoritti rummutustyönsä ja vasta senjälkeen hän, palikat käsissä viittilöiden, jyrisevällä äänellä huusi seuraavaa:
"Asianomaisille tiedoksi ilmoitetaan, että viheriällä jalokivellä koristettu korvarengas on kadonnut tiiliruukin ja kirkon välisellä tiellä; kunnialliselle löytäjälle, joka sen tuo kaupungintaloon, luvataan kohtuullinen palkinto."
Wibrakin pysähtyi kuullessaan rummutuksen, ja saatuaan kuulla ilmoituksen hän naurahti itsekseen, huomatessaan mitä ilmeitä näkyi maalaisnaisten ja tyttöjen kasvoilla.
— Minäpä en ainakaan sitä pois antaisi, jos löytäisin, — virkkoi muuan heistä.
— Teettäisin siitä kultaneulan hiuksiini, — arveli toinen.
— Katso hyvä Jumala puoleeni! — huokasi kolmas, luoden silmänsä taivasta kohden.
— Älä siinä pöllö taivaaseen töllistele, jos mielit sen löytää, vaan katso maahan, — huomautti neljäs.
Mutta sallimus oli säätänyt niin, että sen löysikin henkilö, joka ei olisi sitä halunnutkaan. Ja tämä oli Wibra.
Tuskin oli hän astunut muutaman askeleen, niin alkoi hänelle jalkojen edessä maasta yht'äkkiä hymyillä pieni, kirkkaanvihreä herneenkokoinen silmä.