— Mutta tulee pimeä, intti Mravucsán, — ja tie Glogovaan on paha ja mäkinen. Vaikka olenkin pormestari, en kumminkaan voi komentaa kuutamoa taivaalle.
— Eipä ole tarviskaan; vaunuissani on lyhdyt.
Veronka oli kahden vaiheilla, kallistuen puolelle ja toiselle väittelevien miesten todisteiden mukaan, kunnes Mravucsán vihdoin viskasi esiin sentnerin painoisen esteen.
— Yöllä nousee myrsky, sillä tien varressa riippuu puussa muuan hirttäytynyt mies. Saatte hänet nähdä kulkiessanne läpi metsän.
Nyt alkoi neitosen joka jäsen väristä.
— Voi, minä en millään ehdolla kulje yöllä siitä ohitse.
Täten oli se asia ratkaistu. Myöntyen Wibra nyökkäsi päätään, saaden kirkkaan hymyilyn palkinnokseen. Mravucsán taasen riensi haltioissaan kokoussaliin luovuttamaan esimiehen toimen Konopkalle, — olisi antanut enemmänkin kuin sokean hevosen, kun pulasta näin vapautui, — hänellä oli vieraita, joten hän ei enää ehtinyt jäämään; kuiskasipa hän ohimennen muutamille neuvosmiehillekin, joilla oli parempi takki yllä, että olivat tervetulleet illalliselle. Sitte juoksi hän kotiin antamaan määräyksiään arvokkaiden vieraittensa kestitsemisestä; mennessään hän nähdessänsä rappusissa Fialan käski tämän heti mennä noutamaan herra Wibran vaunuja, jotka vielä seisoivat rouva Müntzin myymälän edustalla, käskien ajaa hänen pihaansa.
Pian saapui rouva Mravucsánkin noutamaan naisia. Hän oli tanakka eukko, leveät hymyilevät kasvot sädehtivät lempeyttä ja hyväntahtoisuutta. Hän oli puettuna Ylä-Unkarin ammattilaisten vaimojen siistiin yksinkertaiseen pukuun, sileä punaisenruskea hame, edessä musta esiliina; päässä musta silkkinen päähine, nauhat solmussa leuan alla.
Hän tuli sisään suurella touhulla, kuten täällä yksinkertaisissa oloissa oli tapana.
— Herranen aika, oikeinko totta, mitä on kerrottu. Mravucsán sanoi että meille tulee vieraita. Mikä onni! Tiesinhän sen, aavistin. Näin viime yönä unta että pesuvadistani nousi valkoinen lilja. Kas, nytpä se kävi toteen. Kootkaa siis, kultaseni, kokoon kapineenne, niin minä vien ne meille, sillä minä olen väkevä kuin karhu. Mutta olinpa aivan unhottaa pääasian, mikä olisi ollut ensin mainittava, nimittäin että olen Mravucsánin rouva. Voi, kulta neitiseni, en olisi osannut ajatellakaan että olette niin kaunis. Oi, pyhä neitsyt, pyhä neitsyt! Nyt vasta käsitän, minkätähden Jumalanäiti lähetti silloin teille sen sateenvarjon, jottei teidän hieno hipiänne kastuisi. Kuulin että tuo rouva on kipeä, on loukannut olkapäänsä. Minullapa on voiteita semmoiseen, tulkaa vain meille. Älkää yhtään säikähtäkö, kyyhkyseni. Joutava juttu! Kun minä kerran ajoin kumoon, vaikka Mravucsán itse oli ohjaissa, vierimme me alas erääseen kallionrotkoon, ja minulta katkesi kaksi kylkiluuta, mutta tässä olen vieläkin, vaikka kyllä luuvaloni on minua siitä usein muistuttamassa. Aina semmoista matkustavaiselle sattuu. Koskeeko kovastikin?