— Rouva ei osaa slovakinkieltä, — Veronka virkkoi, — eikä unkariakaan.
— Herra Jumala, — rouva Mravucsán löi käsiänsä yhteen. — Niin vanha ihminen eikä vielä osaa unkariakaan? Kuinka se on mahdollista?
Veronkan piti ruveta selittämään että madame tulee suoraan Münchenistä heille seuranaiseksi ja ettei hän ennen ole milloinkaan ollut Unkarissa, hän kun on erään ranskalaisen upseerin leski, — Mravucsánin rouva näet tahtoi saada selville kaikki pikkuseikatkin, — toissa päivänä oli saapunut Glogovaan kirje hänen tulostaan, ja Veronka itse oli halunnut mennä häntä asemalta noutamaan.
— Vai niin? Tuota, tuota… — Mravucsánin rouva oli sanoa tyhmyyden, mutta tukki äkkiä suunsa, — tuo rouva ei siis osaa slovakkia eikä unkaria! Miten onkaan turvaton, rukka! Ja mitä hänelle teenkään, kenen asetan istumaan hänen viereensä pöytään, miten osaan hänelle tarjota? Siitäpä vasta lysti tulee! Mutta kaikeksi onneksi osaa kanttori saksaa! Ja varmaan tuo nuori herrakin.
— Olkaa huoleti, rouva, kyllä minä pidän pöydässä hänelle seuraa ja tarjoankin, — Wibra vastasi.
Hitaasti kävi matkaan lähtö. Madame Krisbay ähki ja voivotteli, kun piti uudestaan pukeutua; Wibra lähetettiin ulos eteiseen odottamaan, jotta ei olisi pukeutumista näkemässä, madame oli näet kovin häveliäs. Rouva Mravucsán otti käsivarrelleen päällysviitat ja vaipat.
— Palvelijan lähetämme sitte noutamaan matkalaukkua.
Näin sanoen hän tarttui madamen käsivarteen ja sai hänet miten kuten talutetuksi portaista alas.
Madame voivotteli yhtämittaa, mutisten itsekseen ranskaa ja saksaa sekaisin; rouva Mravucsán puheli yhtämittaa hänkin, milloin edellä astuville nuorille, milloin madame paralle, joka tukkalaitteet pörhöllään oli kipeän papukaijan näköinen.
— Tänne vain, tänne, neitiseni! Tuolla on meidän talo. Vielä parisen askelta, hyvä rouva. Ei se koira pure. Hiljaa siinä, Garam! Kohta ollaan perillä. Rouva saa nähdä, kuinka hyvän vuoteen minä teille laitan yöksi. Paljaita untuvia joka tyyny.