Kunnon rouva ei välittänyt vähääkään siitä, ettei vieras sanaakaan hänen puheestaan ymmärtänyt. Muutamat naiset puhuvat vain sen tähden, kun se tekee heille itselleen hyvää. Mitäpä sitte muutakaan tekisi, jos ei puhuisi. Johan silloin hämähäkit kutoisivat suun tukkoon.
— Koskeeko? Huomenna koskee vielä enemmän. Niin on yleensä tuollaisten loukkausten laita. Vielä parin viikon perästäkin se tuntuu. Mutta sanottu, kun sanottu, — virkkoi vanha rouva merkitsevästi edellä astuviin nuoriin vilkaisten, — noista tulee sitte suloinen pari.
Vain muutama askel oli enää Mravucsánin taloon, mutta se olisi ollut lähempänäkin, jos ei ihan kaupungintalon edustalla olisi levinnyt iso lätäkkö, jonka vuoksi oli kierrettävä kapakan ohitse. Tämä lätäkkö oli kun olikin erittäin tarpeellinen ja kaikki Bábaszékin asukkaat sitä kunniassa pitivät, siinä kun saivat uiskennella kaupungin hanhet ja pikkuporsaat lojuivat sen vieremillä ja kun vielä tulipalon syttyessä sammuttajat noutivat siitä vettä, puhumattakaan siitä, että siinä asustivat kaupungin sammakot, pitäen asukkaille suloisia konsertteja.
Tämä lätäkkö piti siis siinä olla, sitä katsottiin yleishyödylliseksi laitokseksi. Kun lääninarkkitehti Brunkus János täällä käydessään huomautti viranomaisille että tuo syvennys kaupungintalon edustalla olisi täytettävä, nauroivat hänelle kaikki ihmiset.
Tämä lätäkkö piti siis Mravucsánin vieraitten kiertää käymällä kapakan ohitse, jota vieraat keskenään nimittivät "Paleltuneeksi Pässiksi", viittauksena Bábaszékin kovaan ilmanalaan. "Paleltuneessa Pässissä" soitto paraikaa kaikui, kaikki vieraat eivät mahtuneet sisäänkään; pari turotsilaista talonpoikaa ryypiskeli viinaa ulkona seisaallaan, kun sensijaan muuan Zólyomin ajuri istui ainoan pöydän ääressä kolmisin viinipulloja edessään. Mies oli hyvästi humalassa, puhui ääneensä itsekseen, luoden tuon tuostakin lempeitä silmäyksiä laihaan koniinsa, joka pää painuksissa rattaitten eteen valjastettuna odotti isäntäänsä pihassa katoksen alla.
— Ja vielä naapuri kehtaa sanoa, — filosofoi ajuri itsekseen, — ettei minun hevoseni ole mikään hevonen. On se hevonen. Oli jo Kossuthin aikana hevonen. Ja vielä se sanoo ettei se jaksa vetää. Ei jaksakaan, jos kuorma on raskas. Ja että se on laiha. Laihahan se on, kun en anna sille kauroja. Jottako miksen anna? Antaisin jos olisi. Sanoi ettei se taannoinkaan saanut rattaita paikaltaan liikkumaan. Ei saanutkaan, kun pyörät vajosivat rapakkoon. Meidän naapuri on suuri aasi. Eikö totta?
Mies nousi horjuen vaatimaan kaikin mokomin noilta turotsilaisilta vastausta, oliko hänen naapurinsa aasi vai ei.
Nämät väistyivät koreasti syrjään, mutta nytpä ajuri aivan kuin hullu koira, joka ei näe eikä kuule, vaan jota vaisto johtaa ihmistä kohden, syöksyi rouva Mravucsánin käsikynkässä astuvan madame Krisbayn kimppuun:
— Onko minun hevoseni hevonen, vai eikö se ole hevonen?
Madame kiljasi säikähdyksissään, ajurin suusta höyryävä viinin löyhkä oli vähällä saattaa hänet tainnoksiin.