— Herra jumala! — hän ähki vähissä hengin, — millaiseen maahan olenkaan joutunut.
Niin lempeä kuin rouva Mravucsán muuten olikin, osasi hän olla urheakin.
— En tiedä onko hevosesi hevonen, — hän vastasi, — mutta sen näen että itse olet juopunut sika.
Näin sanoen hän tuuppasi miestä kylkeen, jotta tämä meni kumoon kuin pölkky, höpisten siinä vielä pitkälläänkin äskeistä asiaansa.
— Naapuri sanoo, että se on toiselta silmältä sokea. Joutavia! Näkee se yhdellä silmällä yhtä pitkältä tietä kuin kahdellakin.
Pian mies kuitenkin kömpi jälleen seisoalleen ja alkoi juopuneiden johdonmukaisuudella pyrkiä heidän peräänsä, minkä vuoksi madame Krisbay kipunsa unhottaen alkoi juosta pakoon, nostaen pitkiä helmojaan polviin asti. Maalaiset hänen peräänsä katsellen nauroivat hänen laihoille säärilleen, sanellen: "Miten hiidessä tuokin saattaa juosta tuollaisilla säärillä!"
Vielä enemmän oli kummissaan Veronka, joka Wibran kanssa puhellen astui edellä, tietämättä mitään Zólyomin ajurin tahdittomuuksista; hän ei tiennyt mitä ajatella nähdessään sairaan rouvan niin vikkelästi juosta piipottavan.
— Madame, madame, mitä nyt?
Rouva ei vastannut, karkasi vain suoraa päätä Mravucsánin portille, mistä hän kuitenkin heti syöksyi takaisin, huikeasti kiljaisten, pelästyi näet kolmea mahtavaa hallia, jotka olivat portissa ruvenneet hänelle haukkumaan. Madame oli jo vaipua pyörtyneenä maahan, kun Mravucsán vieraitaan odotellen parahiksi saapui paikalle; hänen syliinsä madame siis sai mennä tainnoksiin.
Kunnon pormestari ei osannut muuta tehdä kuin pitää äimistyneenä pyörtynyttä rouvaa käsivarsillaan. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt naisen pyörtyvän; oli vain kuullut että pitäisi silloin valella päätä vedellä. Mutta eipähän nyt voinut mennä vettäkään hakemaan; hän arveli että sitä pitäisi hieman nipistää, — siitähän kuollutkin nainen silmänsä aukaisee, — mutta nipistämiseenkin tarvitaan jonkunverran lihaa ja madame oli paljasta luuta ja nahkaa.