— Mon Dieu, tämähän on jotain vanhaa vaateriepua.
Talon rouva rukka oli ihan epätoivoissaan, kun vieraalle ei mikään kelvannut. — "Mikä häpeä minulle", hän päivitteli, toi kuitenkin viimein hänen eteensä hedelmähillojansa, jotka nyt mainiosti madamelle kelpasivat, jotta tämä saatuaan vatsansa tarpeet tyydytetyksi vähitellen alkoi kohtaloonsa tyytyä.
Eikä syyttäkään, sillä seurakunnan luterilainen pappi, kirkkoherra Rafanides Sámuel ja kanttori Klempa Teofil pitivät pöydässä hänelle seuraa, toinen oikealla toinen vasemmalla puolen. Jo kutsukin oli heille kuulunut seuraavasti: "On tultava, sillä illallisiin saapuu muuan saksatar, jota heidän tulee pitää hyvällä tuulella. — Ja mielellään he kutsua noudattivatkin, kun näet kumpikin tahtoi neuvosmiehille näyttää, kuinka hyvin he muka olivat perehtyneet hienoihin saksalaisiin seurustelutapoihin."
Madame Krisbay alkoi jo mieltyä pöytänaapureihinsa, varsinkin kun sai tietää että kirkkoherra oli naimisiin menossa. Mitä? Onko täällä pappien tapana mennä naimisiin? — Ehkä hän siis kumminkin oli joutunut hyvään maahan!
Kanttori oli pulskempi mies, mutta vanhempi ja jo nainut. Hänen älykkäitä kasvojaan somisti kiiltävän musta parta, joka peitti rinnankin; ja sitäpaitsi mies osasi laskea sukkeluuksiakin, vaikka nämät oikeastaan hänestä pihisivät ulos kuin pihka kannosta.
Madame Krisbayn täytyi monesti nauraa hänen huomautuksilleen. Vahinko vain ettei hän tohtinut kokonaan antautua naurun lumoihin, sillä vielä nytkin tuo kirottu paprika kurkussa kangersi, tai oikeammin ehkä vain sen kauhea muisto. Hänen vahankeltaiset kasvonsa lensivät tuon tuostakin punaisiksi; nähtävästi hän koetti tukahuttaa yskimistä, joka muutenkin ollen vanhuuden enne, on seurassa sopimatonta.
— Ei se mitään, — kehoitteli talon emäntä; — yskikää vaan vapaasti!
Eihän yskää ja köyhyyttä saata salata.
Madame alkoi kuitenkin viihtyä pöydässä yhä paremmin, sillä kirkkoherralla oli sekin ansiopuoli, että hän oli ennen nuorempana harjoittanut opintoja Münchenissä ja osasi kertoa pieniä kaskuja sikäläisellä murteella, ja se sai madamen mielen niin suloiseksi, kuin olisi se ollut voissa paistettu.
Kirkkoherra Rafanides Samuel ei näet ollut niitä ikäviä pappeja, jotka tekeytyvät jumalisiksi. Kanttori Klempa oli tosin keksinyt lukemalla hänen nimensä takaperin tuon kuuluisan Bábaszékin slovakkilaisten kaskun: Sedi na far Rafanides, istuu pitäjässä Rafanides, mutta hän ei suinkaan silti ollut mikään erakko tai kotonaan istuja, vaan oli aina liikkeellä ja oli ottanut osaa moneen seikkailuun. Edellisestä paikastaankin hänen oli täytynyt poistua seikkailun vuoksi erään naikkosen kanssa. Rouva Mravucsán tuntee koko jutun, tunteepa naisenkin, erään Bakó Mátyásin vaimohan se oli; lienee ollut tuhmanlainen ihminen, koskapa oli itse mennyt miehelleen juoruamaan suhteestansa pappiin, eikä hän ollut mikään kaunotarkaan, sillä rouva Mravucsán lausui hänestä sanasta sanaan näin:
— Rafanides oli hullu ruvetessaan häntä hakkailemaan. Ei pidä pyytää rumalta naiselta suukkoa eikä köyhältä lainaa, sillä kumpikin alkaa siitä ylpeillä.