Metsänhoitaja napittaa takkinsa ja ojentaa velvollisuutensa täyttäneen hyvällä tunnolla kätensä jälleen paistivatia kohti.
— Ei palastakaan enää Wladin! Ei rahtuistakaan. Jo riittää. Ei tarvitse sinun unissasi yöllä härkien kanssa otella.
Wladin laskee kuuliaisena kahvelin kädestään ja aikoo juoda lasin vettä.
— Anna se tänne ensin, — huudahtaa rouva kauhuissaan, — annas maistan, onkohan ylen kylmää.
Wladin ojentaa rouvalleen vesilasin.
— Saat juoda parisen kulausta. Onhan se tarpeeksi lämmintä. Mutta älä juo paljon, sillä nuo kaiken maailman nesteet eivät tee vatsalle hyvää. Ai, mitä nyt, Wladin! Sinähän juot kuin sateenkaari. Riittää, Jumalan tähden riittää!
Wladimir rukka! Hän on aviorakkauden marttyyri. Kuusitoista vuotta on hän ollut tämän herkeämättömän holhouksen alaisena. Vaikka hän naimisiin mennessään oli vankka mies eikä liioin senjälkeen ole koskaan sairastanut, pelkää hän joka hetki loppunsa lähenevän, sillä tuon alituisen valvonnan johdosta hän itsekin on ruvennut uskomaan, ettei muuta tarvita kuin tuulen henkäys tai liikapala suuhun, niin tuho tulee. Hän tuntee aina ja kaikkialla, miten luonto tuhansissa muodoissa murhahimoisena hänen ympärillään hiipii.
— Varo Wladin! Tuo koira voi purra sääreesi. Halli siellä pöydän alla pureksii sinne heitettyä luuta, hiiviskellen vierasten jalkojen lomitse; syrjempänä kissa katkerana naukuu, tahtoen sanoa: Antakaa minullekin vähäsen tuosta paljosta syötävästä.
Jo alkaa syntyä niin sanottu "amabilis confusio", miellyttävä sekamelska. Kaikki puhuvat yhtä aikaa mikä mistäkin. Neuvosmiehet alkavat jälleen keskustella yleisistä asioista, hirttäytyneen miehen aikaansaamasta pulmasta; rouva Mravucsán päivittelee ettei kukaan ole mitään syönyt, — hänen rehelliset kasvonsa käyvät ihan surullisiksi; sillaikaa kun pappi ylläpitää keskustelua madame Krisbayn kanssa, huudahtaa kanttori Klempa, jonka kielen punaviini on irralleen saanut, tahtoen kääntää kaikkien huomion puoleensa:
— Herrat neuvosmiehet, minun täytyy tehdä katuvaisen tunnustus.