— Kuulkaamme! Mitä?
— Koirien itsemurhasta!
— Ah tämä on merkillinen asia. Syntyy yleinen hiljaisuus; papinkin täytyy keskeyttää puheensa. Hst, hst! Kuulkaamme koirien itsemurhasta!
Paikkakunnalla onkin jo jonkun aikaa herättänyt suurta huomiota se seikka, että kanttorin mehiläistarhasta on melkein joka aamu tavattu koira, joka on yöllä ampunut itsensä kuoliaaksi, ei päähän vaan peräpuoleen.
— Minä oikeastaan murhaaja olen, puhui kanttori. Olenpa vain pistänyt ladatun pyssyn piippu ulospäin tyhjään mehiläispesään; hanan vedän vireeseen, mutta liipasimeen sidon vahvaa rihmaa, jonka toisen pään johdan pesän edustalle ja sidon siihen lihapalan. Saapuessaan paikalle alkaa koira haistella lihaa ja tarttuen siihen hampaillaan kiskoa sitä pois, mutta silloin pyssy paukahtaa ja kuolema seuraa paikalla.
Kertomukselle koirien kummallisesta kuolemasta aletaan nyt mahtavasti nauraa. Isäntä siitä kuitenkin ensin tekee opettavaisen johtopäätöksen.
— Itsemurhan syyt ovat tietenkin monenlaiset, mutta kamalin lienee janon vuoksi tehty itsemurha. Maistetaan, herrat!
Lasia kilistellään. Iloiseen hälinään sekaantuu kuitenkin vaikerrus:
— "Voi Wladin, Wladin!"
Näin huudahti rouva Szliminszky, joka ei olisi sallinut miehensä mitään maistavan. Siitä taas pahastui tuomarin apulainen, joka oli parhaansa mukaan koettanut rouvaa huvittaa, mutta tämän huomio oli yhä vain ollut mieheensä kiintynyt.