Veronka asetti kämmenensä pöytäliinalle. Eihän se suuri ollut, mutta niin hieno ja valkoinen kuin ruusun terälehti.
— Onhan se sylen mittainen peukaloisten maassa! — huomautti asianajaja veikeästi, ja ottaen tulitikun käteensä hän alkoi leikillä mittailla sen leveyttä.
Mittaillessaan hän sattui sormellansa koskettamaan kättä. Siitä neitonen säpsähti ja veti kätensä pois; kasvot sävähtivät tulipunaisiksi.
— Täällä on kovin lämmin, — hän virkkoi hiljaa, kättänsä kasvoilleen nostaen, aivan kuin hän juuri siitä syystä olisi sen pöydältä ottanut.
— Onpa huone todellakin lämminnyt, — puuttui rouva Szliminszky puheeseen. — Avaa takkisi, Wladin.
Wladin ähkäsi kerran ja avasi sitten takkinsa. Veronka taasen palasi perhosiinsa.
— Perhosten pyynti on minun urheiluani. Aivan kuin teillä miehillä metsällä käynti.
— Minäkin olen perhosiin ihastunut, asianajaja vakuutti, — ne näet rakastuvat vain kerran eläissään.
— Minäpä pidän heistä muista syistä…
— Ettehän vain sen vuoksi, kun niilläkin on viikset…