— Nyt on minun vuoroni!
— Älä puhu, Wladin! — kielteli hänen rouvansa. — Älä puhu! Ääneensä puhuminen vahingoittaa keuhkoja.
Mutta mikään ei enää voinut häntä hillitä. Tohvelin painon alla voi mies kyetä melkein mihin tahansa; hän voi napittaa takkinsa, avata takkinsa, olla syömättä ja juomatta, mutta olla pitämättä maljapuhetta, joka on ulospuhkeamaisillaan, semmoinen kuuluisuus on unkarilaisuuden aikakirjoissa tuntematon.
— Kohotan maljani, hyvät herrat, tämän seuran kauniimman kukan kunniaksi, Herramme Jesuksen Kristuksen pikkusiskon, viattoman karitsaisen, jonka hyväksi Jumala on ihmeitä tehnyt lausuessaan palvelijallensa: "joudu Pietari, älä anna pienokaisen kastua." Kauvan eläköön neiti Bélyi Veronka!
Veronka lensi tulipunaiseksi, varsinkin kun vieraat nousivat pöydästä suutelemaan kaikki järjestänsä hänen kättään; jotkut hänen eteensä polvistuivatkin, ja talon uskonnollismielinen emäntä kumartui maahan asti koskettamaan huulillaan hänen hameensa lievettä.
Kuullessaan metsänhoitajan lausuvan noita omituisia nimityksiä luuli Wibra ensimmältä miehen käyneen päästä pyörälle, mutta nähdessään koko seurueen ikäänkuin hullaantuvan, hän ihan hölmistyi ja omituinen ilkeä, vastenmielinen tunne hänet valtasi.
— Mistä ihmeestä miehenne puhuikaan? — hän kysyi, rouva Szliminszkyn puoleen kääntyen.
Kunnon rouva löi käsiään yhteen.
— Mitä? Ettekö te mitään tiedä? Ettekö todellakaan? Sehän on mahdotonta. Siitähän on jo painettuna ainakin slovakinkielinen runo.
— Mitä on painettuna?