Rouva loi silmänsä maahan.
— Ei ole totta, — hän ujosteli. — Eihän, Wladin?
Mutta asianajaja ei antanut moisten typeryyksien vieroittaa ajatuksiansa siitä tärkeästä asiasta, josta hän vastikään oli vihiä saanut. Hän veti tuolinsa lähemmäksi metsänhoitajan nuorta rouvaa.
— Entä sitten? — hän urkki levottomana, kiihtyneenä.
— Vanhus katosi, usva edessä, usva takana; ei nähty hänestä enää jälkeäkään. Ihmiset, jotka ohimennen saivat hänet nähdä, tunnustelivat hänen olleen pitkäpartaisen pyhän Pietarin.
— Se oli juutalainen Münz.
— Sanoitteko jotain?
Wibra puraisi huuleensa harmissaan, kun oli jälleen ääneensä ajatellut.
— En mitään, en mitään. Jatkakaa, pyydän.
— Niin, niin, pyhä Pietari katosi, mutta sateenvarjo jäi.