— Se löytyy siis vielä? — kysyi Wibra ahnaasti.
— Kyllä. Sitä säilytetään Glogovan kirkossa kuin aarretta ainakin.
— Jumalan kiitos!
Mies henkäsi syvään, aivan kuin olisi raskas paino sydämmeltä vierinyt, ja alkoi nenäliinallaan pyyhkiä hikeä otsaltaan. Siellä se on! — mutisi hän itsekseen, ilmaan tuijottaen. Pelkäsi kaatuvansa tainnoksiin. Hän oli saanut tietää kaikki, ja tämä suuri onni oli hänet vallan rusentaa. Hän tunsi niskanikamiensa jäykistyvän, sydäntä ahdisti ja ilmassa alkoi kuulua kummallista suhinaa.
— Ja kelle kuuluu nyt tuo sateenvarjo? Kirkolleko? — hän konemaisesti tiedusteli.
Saattaa se vielä kuulua teillekin, — nuori rouva veikasteli. — Veronka sen viepi mukanaan miehelään. Niinhän kerran Glogovan kirkkoherra minulle kertoi. Sateenvarjo on hänen sisarensa oma, jos ei hän nimittäin miehelään mennessään sitä kirkolle lahjoita.
— Ei, ei, ravisteli asianajaja päätään, katseet sinne tänne harhaillen
aivan kuin ei mies olisi ollut täydessä tolkussaan. — En salli…
Fusta, mitä puhunkaan? Minun on kauhean vari. Aivan olen tukahtua.
Herra Mrawucsán, eikö voisi vähäsen aukaista ikkunaa?
— Kyllä.
Isäntä juoksi ikkunan luo.
— Napita takkisi, Wladin!