Viileä kesäyön henkäys tulvahti ikkunasta huoneeseen; vallaton tuulahdus tupsautti yhtäkkiä kaikki kynttilät sammuksiin.
— Suukon vapaus! — veitikka Klempa huudahti pilkkopimeässä.
Puutarhasta kurottautui ikkunasta sisään syreenipuunoksa; sen uhkeista kukkasarjoista tulvi sisään lemmekästä tuoksua tupakansavun tuprutessa ulos.
Madame Krisbay kiljasi, nähtävästi pimeyttä säikähtäen, mutta tuo Klempa lurjus käytti tätä viatonta seikkaa hyväkseen tekemällä ilkeän huomautuksen:
— Minä se vaan en ollut, kautta kunniani!
Ylt'ympärillä syntyi salaperäistä hihitystä.
Pimeässä tuollaiset kikatukset tuntuivatkin tavallista salaperäisimmiltä. Rouva Szliminszky sitävastoin tahtoen siksi, kunnes kynttilät sytytetään, osoittaa olevansa tuollaisten raakojen sukkeluuksien yläpuolella, jatkoi hätäilemättä kertomustaan sateenvarjostaan, joten hän samalla sai todistetuksi käyttävänsä suutaan puhumiseen — eikä siis mihinkään muuhun.
— Se on kaunis legenda, uskokaa pois, herra Wibra. Minä en ensinkään ole taikauskoinen, olenpa muuten luterilainen — vaikka ei ole tapanani sitä juuri tunnustaa — mutta kaunis on sittenkin tämä legenda. Tuo sateenvarjo on oikea ihmekapine. Sairaat paranevat päästessään sen alle; onpa herännyt muuan kuollutkin, johon sateenvarjo kosketti. Turhaan puistelette päätänne. Asia on tosi. Tunnen sen ihmisen, hän elää vielä nytkin. Käsittämätöntä on, mitä kaikkea tuo sateenvarjo on aikaan saanut. On jo sekin jotain, kun se on tuonut Glogovan pappilaan suurta siunausta ja rikkautta.
Kauhea epäilys valtasi Wibran mielen. Kun kynttilät jälleen saatiin palamaan, olivat hänen kasvonsa kalman kalpeat.
— Onko pappi rikas? — hän kysyi hiljaa, silmät aavemaisesti kiiluen.