— Sangen rikas, — rouva Szliminszky vastasi.
Nyt asianajaja kumartui lähemmäksi rouvaa, tarttuen kiihkeästi hänen käteensä. Tämä ei tietänyt mitä ajatella. Olisi sen edes varemmin tehnyt, — mutta nythän jo kynttilät paloivat.
— Niinkö hän löysi jotain sateenvarjosta? — hän kuiskasi läähättäen.
Rouva Szliminszky kohautti merkitsevästi pitsikauluksen lomitse kimaltelevaa, valkoista olkapäätään.
— Mitäpä tuollaisessa sateenvarjossa olisi? Eihän se ole mikään kattila eikä rautainen lipas. Mutta jo neljäntoista vuoden ajan on siellä käynyt pariskuntia vihkiytymässä sateenvarjon alla ja ne maksavat runsaasti. Ja Glogovan pappia kuletetaan sateenvarjoineen kaikkien varakkaampien sairasten luona Bjela Wódan varsilla ja hän saa heidät samalla sateenvarjollaan haudatakin.
Veronka, jolle talon emäntä oli näytellyt kirjaeltuja pöytäliinojaan ja muuta mainiota liinavarastoaan, alkoi vasta nyt toisella korvalla kuunnella naapuriensa keskustelua.
— Meidän sateenvarjostako puhutte? — hän kysyi teeskentelemättömästi tuolillansa kiikkuen.
— Niin neiti, — rouva vastasi hiukan hämillään. Wibra hymyili ivallisesti.
— No — kysäsi Veronka, — tehän ette näy uskovan…
— En.