— Ah, — neitonen virkkoi, luoden häneen nuhtelevaisen katseen. — Ja minkä tähden?
— Sentähden, kun en usko mitään tyhmyyksiä ja kun…
Jo oli suuri salaisuus tulla ilmi. Mutta hänen lauseensa suorastaan katkasi se loukkaantumisen ilme, jota koko neidon olento ilmaisi. Hän vetäytyi itseensä kuin lintu, jolta sulkia kynitään. Hän käänsi päänsä hiljaa poispäin ja alkoi äänetönnä tuijottaa lautaseensa.
Wibrakin vaikeni, vaikka hän tunsi suurta halua hypätä pystyyn ja huutaa: "Minä olen rikas, minä olen herra; tuohon sateenvarjoon ovat minun aarteeni kätketyt". Omituista on että ihmisen saavuttaessa suuren onnen hänen ensimäinen toivonsa — näitä hänellä yhä sittenkin on, vaikkapa on saanut toiveensa toteutumaan — on julkisuus; hän haluaisi saada hetikohta airueita toitottamaan kaiken maailman kuuluville sitä suurta tapausta.
Mutta vaikka ensimäinen ajatus onkin tällainen, on kohta sen kintereillä epäilys. Suurimmankin onnen takana hiipii synkkä varjo, ilkeä epäluulo. Wibrakin sitä nyt tunsi.
— Minkä näköinen on tuo sateenvarjo, neitiseni?
Veronka supisti suutaan aivan kuin hänestä ei olisi kannattanut enää tätä keskustelua jätkääkään.
— Eihän se mikään merkillinen ole, — hän kumminkin venytellen jatkoi; haalistunut punainen kangas, aivan kuin olisi jo tuhatvuotinen, ja tilkkujakin siinä on, miten monta lieneekään.
— Ja pitkin reunaa pieniä viheriöitä kukkia.
— Oletteko nähnyt sen?